Today I feel like opening blogger and writing a few words about the topic that causes a lot of discussion. A topic people are thinking a lot before moving abroad and once they are here. I've been thinking about it lately. Homesickness. I get asked pretty much every week if I feel homesick yet. And I always tell people I don't. And it's true. I'm not missing home, not yet.

Tänään tuli sellainen fiilis, että voisin avata bloggerin ja kirjoittaa muutaman sanan aiheesta, josta käydään paljon keskustelua. Aihe, jota ihmiset pohtivat ennen ulkomaille muuttoa ja perille päästyäänkin. Olen mietiskellyt sitä paljon viimeaikoina. Koti-ikävä. Joku kysyy minulta oikeastaan viikkottain, joko on koti-ikävä. Joka kerta vastaan kieltävästi ja se on totta. En kaipaa kotiin, en vielä.

I find it interesting. I have been in Australia for exactly two months today, it's a short time but on the other hand it's 1/3 of my time in WA. I feel like I've been here forever and I feel like I belong here, this is my home now. I know where to drive, I know where are the shops I need, I have friends, and I no longer feel like I'm visiting here. This is my home for now, I know I'll miss Western Australia when it's time to leave and I have no idea when I'll come back. With Finland I know I'll be going back for a while at some point next year. With Australia I'll have no clue of the date of return.

Aihe kiinnostaa minua henkilökohtaisesti. Olen tänään ollut Australiassa tasan kaksi kuukautta. Tavallaan se on lyhyt aika, mutta toisaalta taas 1/3 koko ajastani WA:ssa. Tuntuu, että olen ollut täällä aina ja kuulun tänne, tämä on kotini. Tiedän mihin ajaa, tiedän mistä löytyy tarvittavat kaupat, minulla on kavereita, eikä enää tunnu siltä, että olen täällä kylässä. Tämä on nyt koti ja tulen kaipaamaan Länsi-Australiaa, kun lähdön aika koittaa enkä tiedä milloin palaan. Suomen kohdalla tiedän, että palaan sinne hetkiseksi jossain vaiheessa ensi vuotta. Australian kanssa minulla ei tule olemaan mitään hajua paluuajankohdasta.

I've been speaking about homesickness with my au pair friends. Some of them said they spent the third week abroad crying. Some of them said they started missing home after two months. Some said they found the first week really hard. Some said they can't speak with their relatives as they start crying every time. And I always feel like I can't relate. Surely the first two weeks here were tiring and hard as there was so much new to learn and adapt but I didn't miss Finland. When the baby was born we had a ruff week. All of us. It was the first time I really felt like I want to be somewhere else and I don't belong here (but it was just because all the routines turned upside down and well it was just a one big mess). And it wasn't that I felt homesick, it wasn't that I wanted to be in Finland, it was just a hard week.

Olen jutellut koti-ikävästä muiden au pairien kanssa. Jotkut sanovat itkeneensä koko kolmannen viikon ulkomailla. Jotkut sanovat alkaneensa kaivata kotia kahden kuukauden jälkeen. Jotkut sanovat, että eka viikko oli tosi hankala. Jotkut sanovat, etteivät pysty juttelemaan sukulaisten kanssa, koska alkavat joka kerta itkeä. Ja minusta tuntuu joka kerta, etten pysty samaistumaan. Varmasti ensimmäiset pari viikkoa olivat hankalia ja väsyttäviä, kun kaikkea uutta ja opittavaa oli niin paljon, mutten kaivannut Suomea. Kun vauva syntyi, oli meillä kaikilla rankka viikko. Silloin tuntui ekan kerran siltä, että haluaisin olla jossain muualla, enkä kuulu tänne (mutta sekin johtui vain siitä, että rutiinit heitti häränpyllyä ja koko viikko oli vain yksi iso sotku). Ja se ei ollut koti-ikävää, se ei ollut sitä, että olisin halunnut Suomeen, se oli vain hankala viikko.

Last week I cried here for the very first time, but it was not because I missed home, it was because life decided to hit me really hard. I skyped with someone really truly important to me and we discussed about things I kind of knew already, but that became concrete on that very day. I was (and I am) afraid and worried for a reason, I kind of felt like I should be there for her. But then again, if I wasn't in Australia, I would be studying in Scotland. I wouldn't be back in Finland anyway.

Viime viikolla itkin täällä ekaa kertaa, mutta se ei ollut siksi, että kaipasin kotiin, vaan siksi, että elämä päätti, että on aika vähän potkia minuakin vaihteeksi. Skypetin eräälle tosi tärkeälle ihmiselle ja juteltiin asioista, jotka jo oikeastaan tiesin etukäteen, mutta jotka konkretisoituivat kyseisenä päivänä. Olin ja olen huolissani ja peloissani syystä, tavallaan tuntuu, että minun pitäisi olla siellä häntä varten. Mutta toisaalta, jos en olisi Australiassa, olisin Skotlannissa opiskelemassa. En olisi Suomessa kuitenkaan.

In general - I don't feel homesick. Past few years I've spent my summer holidays travelling. In 2014 over three weeks in Norway and in England. In 2015 almost two months on road starting from England, going through Germany, Austria, Italy, and Latvia to Cyprus. This year five weeks in Luxembourg. I'm used to being away for a month or so - I've found out it's something that not many people my age have done if they still live with their folks as I did before moving here. I think that's why the first month didn't feel bad at all.

Yleisesti ottaen en tunne koti-ikävää. Viime vuosina olen viettänyt kesälomat reissaten. 2014 vietettiin reilu kolme viikkoa Norjassa ja Englannissa. 2015 olin lähes kaksi kuukautta reissun päällä alkaen Englannista, jatkuen Saksan, Itävallan, Italian ja Latvian kautta Kyprokselle. Tänä vuonna vietin viisi viikkoa Luxemburgissa. Olen tottunut olemaan poissa maisemista kuukauden ajan - olen huomannut, että se ei ole itsestään selvyys ikäisilleni ihmisille, jotka laillani asuivat vielä porukoillaan ennen tänne muuttoa. Luulen, että juuri tästä syystä eka kuukausi ei tuntunut lainkaan pahalta.

And when I've been travelling, my parents and my sister have been doing the same. One time I was flying back home from England the same day as my mom and my sister flew there from Finland. We were in Gatwick at the same time, but didn't have time to meet up. I didn't see them for about two months. This is still kind of normal to me. And I've never been the one to miss home or people.

Sen lisäksi, että olen itse matkustanut, ovat vanhempani ja siskoni tehneet samoin. Erään kerran lensin kotiin Englannista samana päivänä, kun äitini ja siskoni lensivät sinne Suomesta. Oltiin Gatwickillä yhtä aikaa, muttei ehditty tapaamaan. En nähnyt heitä kahteen kuukauteen. Tämä on edelleen tavallaan normaalia minulle. Ja en ole koskaan ollut se, joka kaipaa kotia tai ihmisiä liiaksi.

Now I also know my sister's coming here in two weeks. I think it might be a bit hard after she's left back home but otherwise I'm not worried. I should be fine, homesickness isn't my thing. But don't get me wrong. There are lots of people I love in Finland (and in other places in Europe). I love my country, too. I do miss them time to time. When I see a photo or when we send messages or when we chat over Skype. I have occasions when I kind of hope I'd be back in Finland so I could actually live those moments with them. I love my home and deep down I know I could never leave Europe permanently (never say never...). Australia is lovely but just too far away.

Nyt tiedän myös, että siskoni on tulossa kylään kahden viikon päästä. Kun sisko lähtee takaisin kotiin, voi muutaman päivän tuntua tosi haikealta, mutta muuten en ole huolissani. Minun pitäisi pärjätä, koti-ikävä ei ole mun juttu. Mutta älkää nyt ymmärtäkö väärin - Suomessa (ja muualla Euroopassa) on paljon ihmisiä, joita rakastan. Rakastan kotimaatankin. Kaipaan heitä silloin tällöin. Kun näen kuvan tai kun viestitellään tai kun skypetetään. On hetkiä, kun tavallaan toivoisin olevani Suomessa ja pystyväni oikeasti elämään nuo asiat heidän kanssaan. Rakastan kotiani ja syvällä sisälläni tiedän, etten koskaan pystyisi jättämään Eurooppaa pysyvästi (vaikka koskaan ei pitäisi sanoa ei koskaan...). Australia on ihana, mutta yksinkertaisesti liian kaukana.

But do I feel homesick because my friends and family are thousands of kilometers away? I don't. I just think living in Australia means my dreams coming true. It's a great adventure and a year is too short time to be spent thinking about being somewhere else. I rather think about how awesome it is to be here, I rather enjoy every day (regardless of how hard it sometimes might get with the kids) and I rather think it's a wonderful thing to have people and places I could miss than actually spend my days crying and missing home. I can always go back and I know the people will be there for me no matter how many days, weeks, months, or years pass by.

Mutta podenko koti-ikävää, koska ystävät ja perhe ovat tuhansien kilometrien päässä? En. Ajattelen, että Australiassa asuminen on toteutuva unelma. Se on mahtava seikkailu ja vuosi on ihan liian lyhyt aika sen miettimiseen, että voisi olla jossain muualla. Ajattelen mieluummin, että on mahtavaa olla täällä ja nautin jokaisesta päivästä (olipa ne päivät kuinka uuvuttavia tahansa pienten lasten kanssa). Ajattelen mieluummin, että on hienoa ja rikkaus, että minulla on ihmisiä ja paikkoja, joita voisin kaivata, kuin oikeasti kuluttaa aikani itkemiseen ja ikävöimiseen. Voin aina palata takaisin ja tiedän, että ne ihmiset on aina olemassa siellä mua varten, kuluipa sitten päiviä, viikkoja, kuukausia, tai vuosia.

I'm sure the moment of frustration topped with a massive heartbreaking homesickness will come at some point. But I'm also sure it won't last long as I'm too happy fulfilling my dreams. I'm too busy discovering the world around me to spend time being sad. In my opinion, for my part, homesickness is a choice. And I choose not to feel homesick.

Olen varma, että turhautumisen hetki iskee jossain vaiheessa yhdessä sydäntäsärkevän koti-ikävän kanssa, mutta olen myös varma, ettei se kestä kauaa. Olen liian onnellinen eläessäni unelmia toteen. Olen liian kiireinen tutkiessani maailmaa ollakseni pitkään surullinen. Omasta mielestäni, omalta osaltani, koti-ikävä on valinta. Ja minä valitsen elämän ilman sitä.

Can anyone relate to my feelings? Or are you the absolute opposite?

Pystyykö kukaan samaistumaan fiiliksiini? Vai oletteko ihan päinvastaista tyyppiä?

I thought it would be time to write and ordinary "what's going on" post. I (obviously) carry my phone with me everywhere and take photos every now and then, so I also want to share those photos with you every now and then. And what's a better way to do it than to write a simple post about what I've been up to lately.

Ajattelin, että voisi olla aika ihan tavalliselle "mitä sitä kuuluukaan"-postaukselle. Kannan tietetenkin puhelintani mukananani joka paikassa ja napsin kuvia silloin tällöin, joten silloin tällöin on myös kiva jakaa kyseisiä otoksia. Ja mikä olisikaan parempi tapa, kuin simppeli kuulumispostaus viimeisimpien kuvien ja juttujen kera.

Last weekend I stayed home and felt sick. The same continued through this week and I'm not still completely well but getting there (hopefully). So I've done nothing interesting really, just been trying my best to play with the kids and do things around the house. Our routines are slowly getting on track again and last Friday we managed to go to an outing on our own with the twins - I used to take them to things on my own before the baby was born but now it's taken some time and patience to get them going just with me again. It must be really confusing for 2-year-olds to get a baby brother that changes pretty much everything. It's just normal they've wanted their mum to be with them all the time until now.

Viime viikonlopun pysyin tiiviisti kotosalla ja sairastin. Sama jatkuin oikeastaan koko tän viikon, enkä vieläkään ole ihan täysin terve, mut siihen suuntaan menossa (toivon mukaan). Mitään erityisen ihmeellistä ei ole siis tapahtunut, olen vaan yrittänyt jaksaa leikkiä lasten kanssa ja autella kotona. Rutiinit alkaa vähitellen olla taas raiteillaan ja viime perjantaina onnistuttiinkin lähtemään pois kotoa ihan vaan minä ja kaksoset. Mulla oli tapana kuskata tyttöjä erilaisiin kerhoihin ynnä muihin itsekseni ennen vauvan syntymää, mutta nyt on tosiaan tarvittu aikaa ja kärsivällisyyttä, että ollaan saatu heidät taas innostumaan lähtemään pelkästään mun mukaan. Kaksivuotiaista on varmasti tosi hämmentävää saada pikkuveli, joka muuttaa oikeastaan ihan kaiken. On ihan normaalia ja odotettavissa, että äiti on haluttu kaikkialle mukaan viime aikoina.

Anyway. Yesterday I met up with a few friends in Bunbury and it was great to get out and see people! We met one new German girl who moved in the area a couple of weeks ago, the three other girls I already know. 

Joka tapauksessa pääsin eilen ulos neljän seinän sisältä ja tavattiin parin kaverin kanssa Bunburyssa. Oli mahtavaa päästä vähän tuulettumaan. Tavattiin myös taas yksi uusi saksalainen tyttö, joka muutti alueelle pari viikkoa sitten, kaikki muut olikin jo ennestään tuttuja.

We spent the day shopping, I have Christmas presents ready. I think I've never been this early before! Then we went for a lunch (or in my case just some iced chocolate as I wasn't really hungry yet) and walked around the town a bit. The weather hasn't been too great this week, I'm just really hoping it will warm up in two weeks time or so, as it would be great to be able to walk around in shorts when my sister comes here! 

Vietettiin päivä shoppailen ja nyt mulla onkin joululahjat hankittuna - en ole koskaan ollut näin aikaisessa niiden suhteen! Seuraavaksi suunnattiin lounaalle (joka mun tapauksessa oli kaakao, koska en ollut ehtinyt kovin nälkäiseksi vielä) ja käveltiin kaupunkia ympäri. Kelit ei oo vieläkään olleet kovin suotuisat ja nyt vaan toivon, et sää lämpiäisi ennen kuin sisko tulee kyläilemään parin viikon päästä. Olisi jo kiva päästä käyttämään shortseja!

Otherwise I've spent my free time watching Game of Thrones (the fifth season almost done!) and Sex and the city, reading Harry Potter, and studying. Regardless of being sick all the time I'm still happy here. And I'm not the only one who's catching all the colds - many of the other au pair girls are telling the same story of being a bit unwell all the time. It must be that all the viruses are different on this side of the globe - when I get back in Finland I should have a superb immunity against everything!

Muuten olenkin kuluttanut vapaa-aikani katsoen Game of Thronesia (viides kausi alkaa olla lopussa!) ja Sinkkuelämää, lukenut Harry Potteria ja opiskellut. Jatkuvasta sairastelusta huolimatta olen edelleen tyytyväinen täällä oloon. Ja en ole ainoa, joka sairastaa joka ikisen flunssan. Moni muukin auppari on sanonut olevansa vähän puolikuntoinen jatkuvasti. Syy täytynee olla siinä, että tällä puolen palloa kulkee eri virukset - toivottavasti mulla siis on supervahva immuniteetti kaikkea mahdollista vastaan, kun palaan Suomeen!

And by the way, the title is a line from The Chainsmoker's song Closer, it's playing here all the time and if I'm not mistaken it's the most played song on Spotify in Australia at the moment. It's the only song that has become "an Australia song" for me. I have a (short) playlist in Spotify where I add all the songs I associate with certain places - there are some songs that were playing in radio in Cyprus last year, and some that were played in Luxembourg. Let's see if I find anything else for my list in Oz! Check it out from down below.

Ja otsikosta sen verran, että se on säe biisistä The Chainsmoker - Closer. Se soi täällä koko ajan ja jos en ihan erehdy, niin kyseinen kipale on Australian Spotifyn listaykkösenä. Se on ainoa kappale, josta on tullut mulle "Australia biisi". Olen koonnut itselleni (vielä lyhyen) soittolistan Spotifyihin, johon lisäilen biisejä, jotka jotenkin assosioituu tiettyjen paikkojen kanssa. Sieltä löytyy Kyproksella viime kesänä radiossa soineita kappaleita ja biisejä, joita luukutin Luxemburgissa autoillessani. Saa nähdä, löytyykö Ausseista muita biisejä listalle lisättäväksi! Kyseisen soittolistan voi tsekata alta.

Do you connect certain songs with certain places so that whenever you hear the song you get all these flashbacks?

Onko teillä tapana liittää tietyt kappaleet tiettyihin paikkoihin niin, että kyseinen biisi aiheuttaa joka kerta flashbackeja? 

That's what I was thinking when I decided to defer the starting date of my studies from September 2016 to September 2017. I thought I'll just live and enjoy my life and work even though I don't really count au pairing as a real job. It is a job, you have to do it every day, but it's something I enjoy so much that it doesn't feel like I'm really working. Of course I'm exhausted and tired at least once a week, but it doesn't mean it feels like a job. And this is what I want my future jobs to be like - a job that I can enjoy. But anyway, it's not what I wanted to talk about. Studying is the topic of today.

Välivuosi = vuosi ilman opiskelua. Niin minä ajattelin, kun päätin lykätä opintojen aloitusta syyskuulta 2016 syyskuulle 2017. Ajattelin, että tulen vaan nautiskelemaan elämästäni ja työskentelemään, vaikken oikeastaan laskekaan au pairiutta oikeaksi työksi. Se on työ, se täytyy hoitaa joka päivä, mutta jollain tapaa nautin siitä niin paljon, etten tunne tekeväni töitä. Toki olen rättiväsynyt vähintään kerran viikossa, mutta se ei tarkoita, etten pitäisi työstäni. Ja sellaisia tahdon työpaikkojeni olevan tulevaisuudessakin - hommaa, josta oikeasti nautin. En kummiskaan halunnut puhua tänään työskentelystä, vaan opiskelusta.

I thought I won't be studying for a year. No school, no homework, no essay writing, no reading (except just for fun), nothing. And that's what I felt like some time ago - I didn't want to study for a year after finishing IB. But now it all has somehow changed. 

Ajattelin, etten tule opiskelemaan vuoteen. Ei koulua, ei kotiläksyjä, ei esseiden kirjoittamista, ei lukemista (muuten kuin huvin vuoksi), ei mitään. Ja niin tunsin vielä jokin aika sitten - en halunnut opiskella vuoteen sen jälkeen, kun olin saanut IBn pakettiin. Mutta nyt se kaikki on jotenkin muuttunut.

I found myself missing school, missing studying, and missing learning new things. It might sound crazy - you would think that you'd like to have a pause from studying after 12 years of school. But suddenly when there's no need to study I want to do it. I found myself buying a novel in German. I suddenly started to use an app called Duolingo again. My mission is to keep learning German during this year and I have many German friends here - hopefully I'll be able to have a simple conversation with one of them in a few months. Someone else could attend to a language course of English but I don't find it necessary. I'm here to learn the everyday English and I don't need a course for it, I think I'm already fluent enough and I'm going to live in an English speaking country anyway for the next years. So I chose German.

Huomasin, että ikävöin koulua, ikävöin opiskelua ja ikävöin uuden oppimista. Se voi kuulostaa vähän hullulta, sillä kai sitä nyt kahdentoista kouluvuoden jälkeen tahtoo pitää pienen paussin? Mutta yhtäkkiä, kun ei tarvitse opiskella, haluan tehdä niin. Ostin saksankielisen romaanin. Yhtäkkiä innostuin käyttämään Duolingo-nimistä sovellusta uudestaan. Otin missioksi jatkaa saksan opiskelua tänä vuonna. Mulla on täällä monta saksalaista kaveria - jospa olen kykeneväinen simppeliin keskusteluun saksaksi muutaman kuukauden päästä. Joku muu voisi osallistua englannin kurssille, mutten usko sen olevan tarpeellista minulle. Olen täällä oppiakseni arkipäiväisen englannin, eikä siihen tarvita kursseja. Puhun jo tarpeeksi sujuvasti ja tulen asumaan englanninkielisessä maassa muutaman vuoden joka tapauksessa. Valitsinkin siis saksan.

Some time ago I spoke with one of my (German) friends about my attempt to learn German and she said she's enrolled herself in a few different university courses in the internet. I asked her to tell me more and a couple of weeks ago I found myself clicking "Join" button over and over again. www.futurelearn.com is a website where you can log in for free and join in courses that are held mainly in English (I found a few in Spanish, too). They're provided by universities from all over the world, they last anything from 2 to 10 weeks and require 1 to 6 hours of work each week. And it's great. The whole system is an interactive learning forum, where you can study pretty much anything with other learners. I'm about to take courses on business, psychology, culture and politics, cyber security.... the list keeps going. 

Jokin aika sitten puhuin yhden (saksalaisen) kaverini kanssa aikomuksistani oppia saksaa ja hän kertoi osallistuneensa muutamalle eri yliopistokurssille internetissä. Pyysin häntä kertomaan lisää ja pari viikkoa sitten löysin itseni klikkailemasta "liity" nappia hullun lailla. www.futurelearn.com on nettisivu, johon voi kirjautua ilmaiseksi ja liittyä kursseille, jotka ovat pääasiassa englanniksi (löysin pari myös Espanjaksi). Kurssit on eri yliopistojen käsialaa, ne kestävät kahdesta kymmeneen viikkoa ja joka viikko on töitä 1-6 tunnin ajaksi. Ja se on huippua. Koko systeemi on interaktiivinen oppimisfoorumi, jossa voit opiskella melkein mitä vaan yhdessä muiden kiinnostuneiden kanssa.  Minä tulen opiskelemaan bisnestä, psykologiaa, kulttuuria ja politiikkaa, tietoturvallisuutta tekniikan maailmassa. Lista jatkuu.

I think studying is important. Completing these courses will keep my skills on the level they're, it will give something meaningful to do on my free time, I'll learn something new. I'm not saying I would need to do studying like this to gain benefit of my gap year. Living abroad, learning about the language, making new friends, getting to know a new culture. Travelling. Seeing the world upside down. Exploring something new everyday. It's as important and as useful as any knowledge gained from books would be. I could even argue it's more important to see the world than to gain academic knowledge. But on the other hand I value education, I love learning. 

Opiskelu on tärkeää. Näiden kurssien suorittaminen tulee pitämään mun taitoja sillä tasolla, millä ne on, se tuo jotain mielekästä tekemistä vapaa-ajalle, tulen oppimaan jotain uutta. En sano, että hyötyäkseni välivuodesta mun täytyisi opiskella. Ulkomailla asuminen, kielen oppiminen, uusien ystävyyssuhteiden luminen, uuden kulttuurin oppiminen. Matkustaminen. Maailman näkeminen vähän ylösalaisin. Jonkin uuden asian löytäminen päivittäin. Se on kaikki yhtä arvokasta ja hyödyllistä, kuin kirjoista saatava viisaus. Saattaisin jopa väittää, että on tärkeämpää nähdä maailmaa, kuin kerryttää akateemista tietoutta. Mutta toisaalta, arvostan koulutusta ja rakastan oppimista.

For me a gap year isn't a year without studying even though I thought so. It's a year of learning exactly what I want to learn. It's a year to learn languages, to study about politics and psychology, it's about improving myself. It's about learning who I am and where I stand in this wide and open world.

Minulle välivuosi ei ole vuosi ilman opiskelua vaikka niin kuvittelin. Se on vuosi, jona opin just sitä, mitä tahdon oppia. Se on vuosi kielten opiskelulle, politiikan ja psykologian opiskelulle, se on vuosi itsensä kehittämiselle. Se on itseni etsimistä ja paikkani löytämistä tässä laajassa ja kaikille avoimessa maailmassa.

How do/did you spend your gap year?

Kuinka sinä vietät/vietit välivuotesi?

I started talking about my weekend with the other Finnish au pairs here and today I'm about to share the rest of the photos! From Yeallingup we kept going past Eagle Bay and to a lighthouse nearby. However we didn't get in as it was getting late and it was closed - maybe some other time then.

Aloitin kertomuksen suomiviikonlopusta täällä, tänään jatketaan loppujen kuvien parissa! Yallingupista, johon viimeksi ehdittiin, jatkettiin ohi Eagle Bayn ja läheiselle majakalle. Ei tällä kertaa päästy sisään illan jo lähestyessä, mutta ehkä sitten ensi kerralla.

The last and in my opinion the most impressive stop of our little trip was a big rock in the sea called Sugarloaf Rock. It was totally too windy, but the views were just amazing. We spend quite a while sitting in our car, drinking our coffee we grabbed with us from a little cafe in Dunsborough and talking this an that. After bracing ourselves to go out in the wind (and we say we're Finns... for some reason you think it would be always boiling hot in Australia. That's not the case. And somehow the temperature of 15 degrees feels chilly here whereas I'd almost put a t-shirt and shorts on and get tanned if I was in Finland. Anyways.) 

Viimeinen ja omasta mielestäni kaikista vaikuttavin pysähdypaikka pienellä roadtripillämme oli simppelisti sanottuna iso kivi meressä, Sugarloaf Rock. Sää oli tosiaankin tuulinen, mutta maisemat oli mahtavat. Vietettiin hetki jos toinenkin autossa istuen ja jutellen samalla kun hörpittiin pienestä kahvilasta Dunsboroughssa nappaamiamme kahveja. Lopulta rohkaistuttiin tarpeeksi kömpiäksemme autosta ulos. (Ja me väitetään olevamme suomalaisia. Jostain syystä tulee ajatelleeksi, että Australiassa olisi aina läkähdyttävän kuuma. Se ei suinkaan ole homman nimi. Ja jotenkin 15 asteen lämpötila tuntuu täällä vilpoisalta, kun taas Suomessa olisin melkein vetämässä t-paidan ja shortsit päälle ja juoksemassa ulos ottamaan aurinkoa...)

We hopped out of the car, walked around a bit and enjoyed the nature. It's just a rock in pretty much middle of nowhere - it's not too far away from the nearby towns but you couldn't see anything else but just the road, the ocean, and the bushes. I was impressed and as I've told you many times before, I can't get enough of the ocean. I just love to watch it's constant movement. It's crazy to think you could keep going thousands of kilometers to west and end up somewhere in Africa. Australia really is far far away from everything and it's a huge country which I start loving more and more every day.

Hypättiin siis autosta ulos, käveltiin ympäriinsä ja nautittiin luonnosta. Kyseessä oli tosiaan kivi keskellä ei mitään - paikka ei ole kovin kaukana läheisistä kaupungeista, mutta paikalla ei näkynyt muuta, kun tie, meri ja puskaa. Kuten olen useasti ennenkin tainnut mainita - en saa merestä tarpeekseni. Rakastan katsoa sen jatkuvaa liikettä. On hullua ajatella, että voisit jatkaa tuhansia kilometrejä länteen ja päätyä lopulta johonkin kohti Afrikkaa. Australia tosiaankin on tosi kaukana kaikesta ja se on valtava maa itsessäänkin. Osittain näidenkin seikkojen vuoksi olen alkanut rakastaa sitä joka päivä vähän enemmän.

From Sugarloaf Rock we headed back to Rosa's in Busselton and spent the rest of the evening having lots of fun. After showers and a bit of breakfast on Sunday it was time for me to jump in a bus and go home. All in all I had a great weekend with lovely Finnish girls. Even though I'm not here to make more Finnish friends (I've been doing that for 19 years) it's still awesome to make a few. No-one can understand an au pair like another au pair and no-one can understand a Finn like another Finn. 

Sugarloaf Rockilta suunnattiin takaisin Rosan luokse Busseltoniin ja vietettiin loppu ilta ihan vaan nauttien elämästä. Suihkujen ja pienten aamupalojen jälkeen oli mun aika hypätä bussiin ja suunnata kotiin Sunnuntai-aamuna. Kaikkiaan suomityttöjen viikonloppu oli ihan huippu. Vaikken tullut tänne saadakseni lisää suomalaisia kavereita (olen viettänyt 19 vuotta suomalaisten kanssa) niin on silti mukava, että sellaisia on muutama. Kukaan ei ymmärrä au pairia niinkuin toinen au pair ja kukaan ei ymmärrä suomalaista niinkuin toinen suomalainen.

As we've been already talking about the Alps and year 2013 I thought it would be a good time to share a few photos from our trip to Obersdorf. The visit there was part of the trip organized by our school, you can read about our other destinations such as Strasbourg and Neuschwanstein from the earlier posts. 

Kun kerran ollaan jo puhuttu Alpeista ja vuodesta 2013, niin totesin, että voisin toki jakaa myös kuvia Oberstdorfin reissulta. Vierailu kyseisessä kylässä oli osa koulun järjestämää retkeä, johon sisältyi myös mm. visiitit Strasbourgiin ja Neuschwansteinille - niistä voit lukeakin jo aiemmista postauksista.

Anyway. Oberstdorf is a village that quite a few of you might have heard before. It's a central winter sports spot in the very southernmost parts of Germany. It's one of the four places where the ski jumping Four Hills Tournaments are held and as my dad has always been watching sports I've seen the place in TV many times.

Eniveis. Oberstdorf on kylä, jonka nimen jokunen teistä on varmaan kuullut aiemmin. Se on keskeinen talviurheilupaikka eteläisimmissä osissa Saksaa. Se on yksi niistä neljästä paikasta, jossa hypätään Keski-Euroopan mäkiviikon osakilpailu ja kun kerran olen kasvanut urheilua katsovan isän kanssa, niin kyseinen paikka oli jo ennakkoon tuttu telkkarin välityksellä.

The views were, as to expect, spectacular, and the village was a lovely little Alp village. I think there's no point of explaining further - I enjoyed that sunny day walking around and discovering the place. Oberstdorf is a place you could think of checking out if you're into winter sports, or if you just enjoy beautiful nature, or if you're interested in to see what a village in the Alps might look like as it was exactly what I was expecting it to be!

Näköalat, kuten odotinkin, oli huimaavat ja kylä oli mukava pieni alppikylä. Luulen, ettei tätä sen enemmin tarvitse selitelläkään. Nautin aurinkoisesta päivästä kävellen ympäriinsä ja tutkiskellen, mitä Oberstdorfilla on tarjottavana. Se on paikka, joka kannattaa tsekata jos on innostunut talviurheilusta, tai jos tahtoo vain nauttia luonnosta, tai jos haluaa nähdä, miltä alppikylä voisi näyttääkään. Minun odotukseni se ainakin täytti olemalla just sitä, mitä olin kuvitellut!

P.s One thing I've never completely understood is the fact that I have this strong urge to travel and see and wonder all the time. I'm more than happy here in WA, it's all cool and stuff. But when I'm looking at these photos I can't help but wish I could travel to the Alps and visit Switzerland, Slovenia and Austria, the Alpine countries I haven't visited yet (or I've been in Austria but not properly), right now. And I shouldn't forget the two tiny places Liechenstein and Monaco either, could go there, too! One word, wanderlust. 

P.s. Yksi asia, jota en koskaan ole ymmärtänyt ihan täysin on tämä mahdoton polte mennä ja matkustaa ja nähdä kaikki mahdollinen. Olen enempi kuin onnellinen WAssa, onhan tämä edelleenkin siistiä ja silleen. Mutta kun katson näitä kuvia, en voi olla toivomatta, että voisin matkustaa alpeille. Vierailla Sveitsissä, Sloveniassa ja Itävallassa, niissä Alppimaissa, joita en ole vielä (pikaista visiittiä Itävaltaan lukuunottamatta) päässyt tukimaan. Eikä pitäisi unohtaa piskuruisia Liechensteinia ja Monacoakaan! Yksi sana: kaukokaipuu.

Last Friday I jumped in a bus and headed to Busselton - the bus was a pretty new one with very comfy seats and an own radio for each seat, could say I enjoyed the drive. Another Finnish au pair, Rosa, met me at the bus stop and shortly after a third Finnish girl Emma joined us. We headed to the shops, bought some tortillas and filling and wine, got picked up by Rosa's (Finnish) host mum and went to their place. The Scandinavian like decoration of the house in addition to Finnish been spoken made me almost feel like I was back in Finland. Almost.

Last week I talked about Germany and my very first sight of the Alps. That's why I thought it would be time to jump to summer 2015 and our visit to southern Italy, when I actually got to spend a couple of days in the middle of these wonderful mountains. If you've been reading my blog for a bit longer you've probably seen a few posts from England and Germany in 2015 but for some reason I didn't write anything about Italy. However, we did visit there as well.