Western Australia. A place I decided to move to about a year ago. A place my plane landed in July 2016. And a place where I found my way again after three months of travelling. A place I call home now.

Länsi-Australia. Paikka, johon muutosta päätin noin vuosi sitten. Paikka, johon koneeni laskeutui heinäkuussa 2016. Paikka, jonne päädyin kolmen kuukauden matkustamisen jälkeen. Paikka, jota kutsun nykyään kodikseni.

I flew back here last week, arrived to Perth, and got picked up by my host mom's parents even though it was 11pm and they had to go to work the next morning. I got to sleep at their place before heading down south, and it was lovely to see them. It was great to see all the familiar places, the roads I recognize. "Welcome home" and I was thankful.

Lensin tänne viime viikolla, saavuin Perthiin ja host-äitini vanhemmat kävivät hakemassa minut kentältä, vaikka kello kävi melkein puoltayötä ja heillä oli töitä seuraavana aamuna. Nukuin heidän luonaan ekan yön ja suuntasin etelään seuraavana päivänä. Oli ihana nähdä heitä, oli kivaa nähdä kaikki tutut paikat ja tiet. "Tervetuloa kotiin" ja eihän siinä voi olla kuin kiitollinen.

I got back here, my family's new au pair was there to pick me up. I dropped her off to the train station and drove the car back home. What a nostalgic fifteen minutes - a drive I've done so many times before. It feels like I never left. It feels like home.

Saavuin tänne, perheeni uusi au pair haki mut bussilta ja mä nakkasin hänet puolestaan junalle ja ajoin auton takaisin kotiin. Nostalgisimmat viisitoista minuuttia ikinä, olen ajanut sen pätkän niin monta kertaa ennenkin. Tuntuu, kuin en koskaan olisi lähtenyt. Tuntuu, että olen tullut kotiin.

Cooking. Playing with the kids. Chatting. Sleeping. Swimming. Someone's drawn something on the wall of my bathroom. Someone's tried to clean it. It wasn't there when I left and it made me smile - kids are always kids. 

Kokkaamista, lasten kanssa leikkimistä. Juttelua, nukkumista ja uimista. Joku oli piirtänyt jotain kylppärini seinälle ja joku toinen oli yrittänyt siivota sen pois huonolla menestyksellä. Sitä piirrosta ei ollut siellä, kun lähdin ja se sai mut hymyilemään. Lapset on aina lapsia.

I love having this life back for even these two short weeks. I'm happy I got a chance to visit my Australian home before actually leaving this country behind for an undefined period of time. A year ago I didn't think this place could end up being so precious to me, these people so dear. And I think it's all pretty special. Not everyone ends up with such a great host family that you pretty much forget the part "host" and it just becomes your family and "your" kids.

Rakastan sitä, että saan elää tätä elämää uudestaan edes näiden lyhyiden kahden viikon ajan. Olen onnellinen, että mulla oli mahdollisuus tulla käymään ennen kuin jätän Australian taakseni ennalta määrittelemättömäksi ajaksi. Vuosi sitten en olisi uskonut kuinka erityinen tästä paikasta tai kuinka tärkeitä näistä ihmisistä voisi tulla minulle. Ei kaikki päädy niin huippuun hostperheeseen, että se "host" unohtuu siitä edestä ja siitä tulee ihan vaan sun perhe ja lapsista "sun" lapsia. Se on melko spesiaali juttu.

The new au pair is awesome. I think most of the au pairs can relate to the slight (or "slight") feeling of jealousy when you know the kids that used to call you "my Fiia" will have someone else as important in their lives as you used to be. You kind of want to hate them for taking your place. But in the end the new au pair is just one more person to your family, someone who certainly loves the kids as much as you do, and you know they're in good hands. And you can't hate her as she is lovely and you can't hate her because she knows exactly how you used to feel and the other way around. And you have a good laugh together when it just gets crazy with the little ones and there's nothing else you can do about it, and you two drive 15km there and back just to get chocolate in the evening. 

Uusi au pair on huippu. Luulenpa, et useimmat au pairit voi samaistua lievään (tai "lievään") kateuden tunteeseen, kun lapset, jotka kutsuivat sua "minun Fiiaksi" saavat jonkun uuden, yhtä tärkeän tyypin elämäänsä. Tavallaan tahdot vihata häntä, koska hän vie sen sulle kuuluneen paikan. Mutta loppujen lopuksi uusi au pair on uusi jäsen perheeseesi, joku, joka rakastaa lapsia yhtä paljon kuin sinäkin ja voit luottaa heidän olevan hyvissä käsissä. Etkä voi vihata häntä, sillä hän on ihana, etkä voi vihata häntä, sillä hän tietää tasan tarkkaan miltä susta tuntui ja toisinpäin. Ja nauratte makeasti, kun meno lasten kanssa yltyy ihan villiksi ja mitään muuta ei enää ole tehtävissä ja ajatte illalla viidentoista kilsan päähän ostamaan suklaata.

Leaving will be as hard as ever, but I know I can always come back and eventually I will. Western Australia will always have a special place in my heart, and I will always have my Australian family that I shared one very unique, amazing chapter of my life with.

Lähteminen tulee olemaan taas ihan kamalaa, mutta tiedän, että voin aina tulla takaisin ja niin vielä jonain päivänä teenkin. Länsi-Australialla tulee aina olemaan erityinen paikka mun sydämessä ja minulla tulee aina olemaan australialainen perheeni, jonka kanssa jaoin yhden uniikin ja varsin huikean luvun elämästäni.

And I'm grateful for how ridiculously happy (and lucky) I am singing "if you happy and you know it clap your hands" in the rain with my new "au pair sister" while the twins clap their hands and the little one squeals in excitement on my lap. And yes. I clap my hands too.

Ja olen kiitollinen siitä, kuinka naurettavan onnellinen (ja onnekas) olen laulaessani englanniksi "jos sul lysti on niin kätes yhteen lyö" vesisateessa uuden "au pair siskoni" kanssa samalla, kun kaksoset taputtaa käsiään ja pienin kiljuu innosta sylissäni. Ja kyllä, minullakin on syytä lyödä käteni yhteen.