It was Friday afternoon, I had just been viewing a flat with my friends. The three of us were sitting in a cafe, having our late lunch and enjoying life. Then my phone rang. As soon as I saw the screen flashing the word "mom" I knew what had happened, I didn't need to pick up and hear her say the words.  I knew it. My grandmother from mom's side had passed away.

Perjantai-iltapäivä, oltiin just käyty katsomassa kämppää kavereiden kanssa. Istuttiin kolmestaan kahvilassa, syötiin myöhäistä lounasta ja nautittiin elämästä. Sitten puhelin soi. Näytöllä vilkkui nimi "äiti" ja tiesin välittömästi, mitä oli tapahtunut. Mun ei tarvinnut vastata puheluun, eikä kuulla niitä sanoja tietääkseni mistä on kysymys. Äitini puolen mummi oli nukkunut pois.

She was old and it wasn't unexpected, her state had been getting worse within the past few days and we all were just waiting for the bad news. It didn't come as a surprise and it was inevitable, but it still felt bad. It still feels bad. One can never be truly prepared for the bad news, even less so for the worst news.

Mummi oli jo vanha, eikä nämä uutiset tulleet yllätyksenä, sillä mummin kunto oli huonontunut viimepäivien aikana ja kaikki oikeastaan odottivat jo suru-uutisia. Se ei tullut yllätyksenä ja se oli väistämätöntä, mutta silti se tuntui pahalta. Se tuntuu edelleen pahalta. Kukaan ei koskaan voi olla täysin valmistautunut kuulemaan huonoja uutisia, etenkää niitä kaikista kamalimpia.

I heard mom telling me what I knew I was about to hear, I said thanks for letting me know straight away, and ended the call. Walked back to our table and decided to shut it all out for the rest of the day. The two of us enjoyed walking around the town and being tourists, shopping a bit and going home, keeping myself busy. Back home I cried. I cried because life is sometimes freaking unfair and miserable. I cried because it's sad, I cried because I'm going to miss my grandmother. One generation gone.

Kuulin äitini kertovan, mitä oletinkin kuulevani, sanoin kiitokset siitä, että sain kuulla uutiset heti ja lopetin puhelun. Kävelin takaisin pöytäämme ja päätin sulkea kaiken pois mielestä loppupäivän ajaksi. Kaksi meistä jäi kaupungille, käveltiin ympäriinsä ja oltiin turisteja, shoppailtiin vähän ja suunnattiin kotiin. Kotona itkin. Itkin, koska elämä on joskus tosi epäreilua ja surkeaa. Itkin, koska onhan se surullista ja itkin, koska tulen kaipaamaan isoäitiäni. Yksi sukupolvi vähempänä.

I wrote this other post about a year ago. My dear grandfather passed away last March, and it was the worst that could have happened while I was spending my gap year on the other side of the world. Since then there have been a series of sad things happening to my loved ones. Two other deaths, multiple people having trouble with their health, and other incidents that make me doubt if life will ever stop being a bitch that hits you in the face with a chair every time you think it's all fine. And now my grandmother isn't here anymore.

Kirjoitin tämän toisen postauksen suunnilleen vuosi sitten. Rakas vaarini nukkui pois viime maaliskuussa ja se oli pahinta, mitä saattoi tapahtua viettäessäni välivuotta maailman toisella puolen. Siitä lähtien läheisilleni on tapahtunut sarja ikäviä asioita. Kaksi muuta kuolemaa, useampia ihmisiä, joiden terveys reistaa ja muita sattumien summia, jotka saavat minut pohtimaan, aikooko elämä koskaan lopettaa lyömästä päin näköä joka kerta, kun ajattelee kaiken olevan hyvin. Ja nyt isoäitini ei ole enää täällä.

Death is such a final thing. Death is such a sad thing. It's inevitable and world will never be the same again. It sucks that all these sad things keep happening when everything in my own, personal life would be going perfectly fine. But I guess there's nothing much I can do - just live like every day was your last and tell people you love them. You never know when it's too late.

Kuolema on niin lopullinen juttu. Kuolema on niin surullinen juttu. Se on väistämöntä ja maailma ei koskaan tule olemaan samanlainen. On ihan syvältä, että surullisia asioita tuntuu vaan tapahtuvan koko ajan, vaikka omassa henkilökohtaisessa elämässäni kaikki on ihan täydellisen hyvin. Mutta eikai tässä oikeastaan ole mitään, mitä voisin tehdä, muuta kuin elää jokaisen päivän, kuin se olisi viimeinen ja kertoa ihmisille, että rakastaa heitä. Koskaan ei tiedä, milloin on liian myöhäistä.

I just wanted to share these thoughts somewhere, and I just wanted to keep you updated. I haven't been too active here lately as life's been more than hectic past weeks and I don't know if that's going to change or not, but I really hope I can make it to the funeral regardless of being busy. Living abroad isn't much fun when it comes to these things but oh well, gotta live with the choices I've made and deal with the downsides. Letting go hurts but the tears will heal. Eventually.

Tahdoin vaan jakaa nämä ajatukset jonnekin ja tahdoin vaan pitää teidätkin ajantasalla. En ole ollut kovin aktiivinen täällä blogin puolella viime aikoina, sillä elämä on ollut tosi hektistä viimeiset viikot, enkä tiedä tuleeko tilanne muuttumaan vai ei, mutta toivon pääseväni hautajaisiin kiireestä huolimatta. Ulkomailla asuminen ei ole näissä tilanteissa kovin hauskaa, mutta kai sitä on vain valintojensa miinuspuolienkin kanssa elettävä. Irti päästäminen sattuu, mutta kyyneleet parantavat ennen pitkään.

But for now there's just the silence and the sorrow.

Mutta nyt on vain hiljaisuutta ja sanaton suru.