I was hanging my laundry on a laundry rack the other night in our hallway when I noticed that I was smiling there on my own for no apparent reason. "Well, that's weird" I thought and started wondering, why so? Why am I smiling hanging my laundry? Why do I feel this happy doing this simple task that is boring but oh so necessary part of being a proper grown up? Maybe it's because I like doing laundry. Maybe it's because I like our flat so much. Maybe it's because I've fallen in love with Scotland. Maybe it's because the sun is shining. Or maybe it's all of these things? This stream of thoughts lead me to a conclusion: I am happy, but I'm not exactly sure why. And that led me to writing this post.

Olin ripustamassa pyykkejäni kuivumaan aulassamme eräänä iltana, kun huomasin hymyileväni itsekseni ilman sen kummempaa syytä. "Onpa kummallista", ajattelin ja aloin miettimään, miksi mua hymyilyttää. Miksi hymyilen pyykkejä ripustaessa? Miksi olen näin onnellinen hoitaessani jotakin näinin tylsää, mutta niin olellisena osana aikuisena olemista olevaa asiaa? Ehkä siksi, että tykkään pestä pyykkiä. Ehkä siksi, että tykkään asunnostamme niin paljon. Ehkä siksi, että olen rakastunut Skotlantiin. Ehkä siksi, että aurinko paistaa. Tai kenties kyseessä on näiden asioiden summa? Tämä ajatuskulku johti minut siihen lopputulokseen, että olen onnellinen, mutten ole ihan varma, miksi. Ja se taas johti tämän postauksen kirjoittamiseen.

I have mentioned many times in many separate occasions that I am extremely proud to be Finnish. I love my home country, I think it's pretty much the best place on earth, and I think many Finnish things are simply superior to stuff that you get elsewhere. Our free education, our complicated language, our weird black candy called salmiakki, and our extraordinary, quiet and unsociable, but oh so trustworthy and hardworking population. All those things are so much better than anything else. If you ask me, Finland is the best. Why did I leave Finland then? That's a completely different matter, and a completely different post, but the simplest answer is that I'm happier elsewhere. I'm happier with the version of me I am outside of the borders of my fatherland.

Olen maininnut monta kertaa eri yhteyksissä, kuinka ylpeä olen suomalaisuudestani. Rakastan kotimaatani ja ajattelen sen olevan maailman paras paikka. Monet suomalaiset asiat ovat yksinkertaisesti niin paljon parempia, kuin mikään, mitä muualta saa. Meidän ilmainen koulutus, hankalaakin hankalampi kielemme, salmiakki, sekä meidän erikoinen, hiljainen ja epäsosiaalinen, mutta silti niin luotettava ja ahkera kansamme. Kaikki nuo asiat, jotka vaan ovat Suomessa paremmin. Jos minulta kysytään, niin Suomi on paras. Joten miksi siis jätin kotimaan taakseni? Siihen kysymykseen tyhjentävästi vastatakseni joutuisin kirjoittamaan kokonaan uuden postauksen, mutta yksinkertaistettu vastaus liene se, että olen onnellisempi muualla. Olen onnellisempi sen version kanssa itsestäni, joka olen isänmaan rajojen ulkopuolella.

I'm not the first one to bring up the idea of people having a different personality for each of the languages they speak and that's how I explain myself being happier somewhere else. I grew up in a small town in middle of nowhere, where everyone knew each other and people made sure you wouldn't forget that embarrassing thing you did on grade 5. Don't get me wrong, I love my home town, but first 19 years of my life there were totally enough of it. I think I was stuck in this certain idea of who I was. I was stuck with my past, stuck with the things people thought about me. Stuck with certain expectations, and stuck with the same faces since kindy. I rebelled against loads of things and all of those phases I went through played part in making me who I am today but before I moved abroad I was never the person I wanted to be.

En ole ensimmäinen, joka tuo esille ajatuksen siitä, että ihmisen persoonallisuus muuttuu sen mukaan, mitä kieltä he puhuat ja se on teoria, jolla selitän onnellisuuttani muualla, kuin Suomessa. Kasvoin pienessä kylässä keskellä ei mitään, jossa jokainen tunsi toisensa ja ihmiset pitivät huolen, ettet unohda sitä noloa juttua, jonka teit vitosluokalla. Älkää ymmärtäkö väärin, rakastan kotikylääni, mutta ensimmäiset 19 vuotta elämästäni siellä riittivät minulle. Luulen, että olin juuttunut kiinni tiettyyn ideaan siitä, kuka olin. Olin jumissa menneisyyteni kanssa, jumissa niiden asioiden kanssa, joita ihmiset minusta olettivat. Jumissa tiettyjen odotusten kanssa, jumissa samojen naamojen kanssa, joita olin katsellut päivähoidosta asti. Kapinoin monia juttuja vastaan ja kaikki ne vaiheet, jotka kävin läpi, tekivät minusta sen, joka nyt olen, mutta en ollut koskaan se, kuka halusin olla. En ennen kuin muutin ulkomaille.

I've said before that moving abroad was self-evident to me. I always knew I'm going to move abroad eventually and when I did, I felt free. I found my true happiness for the very first time in Luxembourg back in 2016. Found my true self for the first time. It's very liberating to land into a country where no-one knows you, no-one has any expectations for you, and where you can be whatever you wish to be. And I ended up being a completely different person, the English speaking Fiia who explores and takes on challenges and socializes and loves her life and herself.

Olen sanonut ennenkin, että ulkomaille muutto oli minulle itsestäänselvyys. Tiesin aina, etten tule jäämään Suomeen ja kun vihdoin lähdin, tunsin itseni vapaaksi. Löysin onnelisuuden ensimmäistä kertaa Luxemburgissa vuonna 2016. Löysin todellisen itseni ensimmäistä kertaa. On hurjan vapauttavaa astua maahan, jossa kukaan ei tunne sinua, jossa kukaan ei odota sinulta mitään ja jossa voit olla ihan mitä ikinä haluatkaan. Minä päädyin olemaan täysin eri ihminen, se englantia puhuva Fiia, joka tutkii ja tarttuu haasteisiin ja sosialisoituu ja rakastaa elämäänsä ja itseään.

I'm a different person in English. I express myself differently, my voice changes. On the other hand my values and beliefs, all that's in the core of who I am obviously stays the same - I'm not changing my opinion about Brexit or should gay marriages be legal or not (obviously they should) when switching languages, but something still changes and it affects to how I feel about myself. And I'm happier in English. Somehow the person I am outside of Finland is more confident and overall a better person in my eyes. I love going back home in Finland but it also feels like going back to my old self, the person I didn't like that much. Coming back to Scotland, travelling, being where I feel like I belong, makes me sigh in relief every time. Finland is the dearest but it's not where my happiness is. My happiness is in the person who I become when I distance myself from my roots just that wee, perfect bit.

Olen eri ihminen englanniksi. Ilmaisen itseäni eri tavalla, ääneni muuttuu. Toisaalta taas kaikki perustavaa laatua olevat elämänarvoni ja syvin olemukseni pysyvät samana - en muuta mielipidettäni Brexitistä tai siitä, tulisiko homoavioliittojen olla laillisia (tietenkin niiden pitäisi) samalla, kun vaihdan kieltä, mutta jokin silti muuttuu ja se vaikuttaa siihen, miten koen itseni. Ja minä olen onnellisempi englanniksi. Jotenkin se ihminen, joka olen Suomen ulkopuolella on itsevarmempi ja kaikin taoin parempi tyyppi omissa silmissäni. Rakastan palata kotiin, mutta samalla se tuntuu paluulta vanhaan itseeni, josta en tykännyt niin paljon. Skotlantiin paluu, matkustaminen, siellä oleminen, minne kuulunkin, saavat minut huokaamaan helpotuksesta joka kerta. Suomi on se rakkain, mutta se ei ole paikka, jossa minun onneni on. Minun onneni on siinä, kuka minusta tulee, kun otan sopivasti etäisyyttä juuriini. 
So, yes. Back to where we started - it's possible to find happiness in hanging laundry. In the right place, in the right mindset, when life's all good, it's the simple things that matter. Everything from doing laundry to finding a crazy good and super cheap Indian restaurant and to watching the people rushing to their cars in the pouring rain are reasons to smile.

Joten kyllä, takaisin siihen, mistä aloitettiin. On mahdollista löytää onni pyykkien ripustamisessa. Oikeassa paikassa, oikeassa mielentilassa, kun elämässä on kaikki hyvin, niillä pienillä asioilla on eniten väliä. Kaikki pyykin pesusta super herkullista ja halpaa tarjoavan intialaisen ravintolan löytämiseen, sekä sateessa autoillensa kiirehtivien ihmisten katselemiseen asti ovat syitä hymyillä. 

I spent most of my summer in continental Europe and got to travel around quite a bit. One of my destinations was this charming university town called Tübingen in Germany where I visited my dear friend I hadn't seen for ages. We spent a few days chatting about this and that and everything, watching multiple movies from Netflix while trying out several local white wines and eating more than enough chocolate for one week.

Vietin suurimman osan kesästäni manner-Euroopassa ja pääsin matkustelemaan sinne tänne. Yksi kesän kohteistani oli viehko yliopistokaupunki nimeltään Tübingen Saksassa, jossa kävin vihdoin ja viimein hyvän ystäväni luona kylässä. Vietettiin muutama päivä jutellen tästä ja tuosta ja vähän kaikesta, sekä katsomalla liian monta elokuvaa samalla, kun maisteltiin paikallisia valkoviinejä ja syötiin enemmän kuin riittävästi suklaata.

We walked around the old town, visited a monastery a short walk away in this super cute, tiny village. Drank way too many cups of coffee, visited museums, and ate the best filled pitta bread ever. I practiced my very limited German skills and we had good time in general.

Kierreltiin ympäri vanhaa kaupunkia, vierailtiin läheisessä suloisessa pikkukylässä sijaitsevassa luostarissa. Juotiin liian monta kuppia kahvia, vierailtiin museoissa ja syötiin ehkä parhaat täytetyt pitaleivät ikinä. Minä harjoittelin tosi rajoittuneita saksantaitojani ja ihan vaan yleisesti ottaen nautittiin elämästä.

As a good couple of months have passed by since my trip I don't really have any specific advice to give to anyone visiting Tübingen but I just want to say that it's definitely worth of stopping by. Only an hour from Stuttgart, very easily reached from Zürich as well, and it has enough to do and see for a long weekend. And just look at these photos!

Matkastani on kulunut jo jokunen kuukausi, eikä minulla ole mitään yksityiskohtaisia vinkkejä jakaa Tübingenistä, mutta halusin silti sanoa, että se on ehdottomasti pysähtymisen arvoinen. Vain tunnin päässä Stuttgartista, helposti saavutettavissa myös Zürichistä käsin ja siellä on ehdottomasti riittävästi nähtävää ja tehtävää pitkäksi viikonlopuksi. Ja katsokaa nyt näitä kuvia!

This trip was my fourth time visiting Germany, and I have to say it's one of those countries I could return again and again. I fell in love with it on a school trip back in 2013 (read more here and here) and there has been no turning back. If I were to move somewhere else than Finland or the UK, Germany would be quite up high on my list of potential countries to live in (along Luxembourg and Australia, both where I've left pieces of my heart at as well).

Tämä reissu oli neljäs visiittini Saksaan ja minun on sanottava, että se on yksi niistä maista, joihin voisin palata yhä uudelleen ja uudelleen. Rakastuin Saksaan koulun reissulla vuonna 2013 (lue lisää täällä ja täällä), eikä paluuta ole ollut. Jos muuttaisin johonkin muualle, kuin Suomeen tai Yhdistyneeseen Kuningaskuntaan, niin Saksa olisi aika korkealla potentiaalisten asuinmaiden listallani (Luxemburgin ja Australian rinnalla, joista molempiin olen myöskin jättänyt palasia sydämestäni).

It's early September. I'm sitting in our kitchen, sipping my second cup of coffee for today - instant with a dash of organic semi-skimmed milk (the organic part is worth of mentioning as I usually never buy organic milk it being more expensive. Semi-skimmed then is the only type of milk I drink here). I've lived in Edinburgh for exactly a year and one day, I've fallen in love with the town, I've made so many friends, and I'm still more than happy to call it my home.

Syyskuun alku. Istun keittiössämme siemmaillen toista kahvikupillistani tälle päivää - pikakahvia lorauksella luomukevytmaitoa (luomu on mainitsemisen arvoinen huomio, sillä en yleensä koskaan osta luomumaitoa sen ollessa kalliimpaa. Kevytmaito sen sijaan on ainoa maito, mitä täällä suostun juomaan). Olen asunut Edinburghissa täsmälleen vuoden ja yhden päivän, olen rakastunut tähän kaupunkiin, saanut niin monia ystäviä ja olen edelleen onnellinen kutsuessani tätä paikkaa kodikseni.

The second year of uni has started in the form of Freshers Week. I remember how nervous and excited I was a year ago. How the first night in the halls felt awful, I was tired and knew practically no-one. In a week it all had changed. I never imagined I would be sharing a flat with three friends I made playing ultimate frisbee (I didn't even know a sport called ultimate existed) and that the flat would be this amazing (I honestly love it). I wouldn't have thought I'd be the women's captain this year.

Toinen yliopistovuosi on alkanut Tervetuloviikon merkeissä. Muistan, kuinka hermostunut ja innoissani olin vuosi sitten. Muistan, miten kamalalta eka yö asuntolassa tuntui, olin väsynyt ja en käytännössä tuntenut ketään. Viikossa se kaikki oli muuttunut. En koskaan kuvitellut jakavani nyt asunnon kolmen ultimate frisbeen kautta saadun ystävän kanssa (en edes tiennyt, että sellainen laji, kuin ultimate on olemassa) ja että asunto olisi näin huikea (minä ihan tosissani rakastan tätä). En olisi uskonut olevani naisten kapteeni tänä vuonna.

Summer was great, I had loads of fun, and I enjoyed it with all my heart, but it's also good to get back in business. I'm excited to see what the second year of studying will bring - hopefully some challenge, hopefully some new faces, hopefully loads of new, crazy memories of nights out or early morning bus rides to the campus, and chilled days at home spent by playing PS2 and singing along classics everyone knows.

Kesäni oli mahtava, minulla oli hauskaa ja nautin siitä koko sydämestäni, mutta on myös hyvä palata arkeen. Olen innoissani toisen opiskeluvuoden suhteen. Toivon mukaan se tuo mukanaan haasteita, uusia kasvoja, sekä uusia, hulluja muistoja myöhäisiltä illoilta ulkona tai aikaisilta bussimatkoilta kampukselle, rennoilta päiviltä kotona, jotka kulutetiin pelaten playstationilla ja laulaen ikivihreiden klassikoiden mukana.

I have been busy, I will keep being busy, but now I finally feel like writing my blog again. I feel like I had some sort of creative block and even though I had ideas I never felt like actually writing about anything. That has finally changed after over a month of silence. Hopefully you'll be getting semi-regular updates from now on. All I wanted to say this time is that I'm still well and alive. I'm still happy, got my gypsy soul almost satisfied after this adventure filled summer, and get this feeling of belonging when I hear someone saying "aye, cheers mate" with their Edinburgh accent in a local pub. The milestone of one year anniversary reached with Scotland and I can't wait to see what the next years will bring!

Olen ollut kiireinen, tulen pysymään kiireisenä, mutta nyt tuntuu vihdoin taas siltä, että haluan kirjoittaa blogiani. Mulla tuntuu olleen päällä jokin luovuuden puute, sillä vaikka ideoita onkin ollut, ei mikään ole tuntunut siltä, että haluaisin oikeasti kirjoittaa siitä. Tuo fiilis on kuitenkin vihdoin muuttunut kuukauden hiljaisuuden jälkeen. Toivon mukaan saatte jatkossa taas säännöllisen epäsäännöllisiä päivityksiä. Tällä kertaa halusin kuitenkin sanoa olevani edelleen hengissä. Olen edelleen onnellinen, vaeltajasieluni on jokseenkin tyydytetty seikkailuntäyteisen kesän jäljiltä ja koen edelleen vahvaa kuulumisen tunnetta, kun kuulen jonkun sanovan "aye, cheers mate" tunnistettavalla Edinburghin aksentillaan paikallisessa pubissa. Yhden vuoden rajapyykki on Skotlannin kanssa saavutettu, enkä malta odottaa, mitä seuraavat vuodet tuovatkaan tullessaan.