A word about love.

7/23/2016

Written 22.7.2016
Käännös Suomeksi löytyy lopusta!
In English:
I'm sitting in my bed and I can't get to sleep. I just cried, a lot, again. I feel numb and so much all the same time. I didn't mean to post anything like this but rather tell you about feelings of moving to Australia next week(!). But now I just feel like I need to get this all out somehow.

I read news today just as I always do. A shooting in Munich, the article was released 23 minutes ago and the situation was on, no-one really knew much at that time. I linked the article to my friend and told him how sad it is that I no longer feel sad and shaken when I read a headline like that, but I think more like "again, really?". Then I kind of forgot the thing, said to my mum later in the day how horrible it is that things like this happen all the time and even in places I've been myself.

And now it hit me a while ago. I have a friend who's visiting Germany at the moment. She is visiting her relatives - they live in Bavaria, they go to Munich in regular basis. I even know people who live in Munich. I tend to care about most of the people I know, and those people I know in Germany are definitely the ones I care about. It really truly hit me and made me cry. There are people who could have really been in the area, people who are living in this particular city or close to it. People who are visiting there. People who actually considered going shopping in Munich today.

All of them are safe and fine and doing well, but I feel horrible. I feel horrible about myself and about the world. It's terrible how much anger and hate and evilness there is. How sick people can be. And how can I become so numb for all of this that I don't even realize to think about people I know and who could have been in danger?

The first act of terrorism I remember shocking me a lot lately is the attack in Paris in November 2015. Of course there have been awful, shocking things earlier as well (like Breivik in Norway, just to mention one which actually happened exactly 5 years ago), but somehow this Paris one is the one standing out for me. It's the point where the whole world started to fall apart. These attacks have become so ordinary thing that I don't react to them anymore the way I used to. It just happened again. That's it. Paris, Istanbul, Orlando, Nice, Munich... and not to even mention how many people are dying in Syria, Iraq, Afghanistan...

But this time was different, it somehow came so close and I started to think. I know a lot of people from many different places, I care about them. I would say some I even love with all my heart. It's awesome and enriching but it also increases the risk of losing someone because of all this craziness. I have so many to worry about and today I didn't even realize to do so. I've said so many goodbyes this week and I've cried so many times because I have no idea when I'm going to see these people again. I have cried because there was a real possibility of losing someone important in today's happenings.

I'm moving far far away from home next week. It's confusing. Saying goodbyes is awful but it would be even more horrible to have no-one to cry for. It's awful to know horrible things could have happened to people I love. And I've really realized during these weeks in Finland how important it is to tell people you love them. Hug them when you can. Say sorry, and forgive. Say thank you. Be there. Make most out of every moment because you never know how long it lasts. You never know who's next or what's going to happen. It doesn't matter if it's about someone moving to the other side of the globe, or someone dying accidentally, or whatever. What matters is love.

Our world is a mad world. People have so much hate in them. There's so much to be afraid of but I see it as a reason to live. The more there's to lose and the more there's to be scared of, the more you have to live for. You have to live your life to the fullest because you might not have a chance to do it later. If you want something, go and get it. If you love someone, go and tell them. If you wish something, make it come true. Life is too short to be afraid, too short to please others, too short to do as expected, too short to regret, and too short to carry the weight of hate and sorrow on your shoulders.

It's okay to cry, it's okay to be sad, it's okay to be afraid. But the negativity shouldn't play too big part. Follow your dreams, do things that make you happy, and respect others. I know as long as there are humans there will be a lot of bad going on but I also believe we can make a change a bit by bit. My life is awesome right now and I try to remember it every day. Don't dream your life, live your dreams.

Love is something precious to have. So please, value it. Do a good thing today, tell someone you love them and love yourself, too. Love doesn't wear out by sharing it, it multiplies. Make it multiple and bloom and go and live your life.
Suomeksi:
Istun sängylläni enkä saa nukuttua. Itkin äsken, itkin paljon. Olo on turta ja samalla tunnen taas niin paljon. Tarkoitukseni ei ollut postata mitään tällaista tähän väliin, vaan ennemminkin fiiliksiä Australiaan muutosta, joka tapahtuu jo ensi viikolla(!), Mutta nyt just tuntuu siltä, että tämä kaikki täytyy saada jotenkin ulos.

Luin tänään uutisia niinkuin aina muulloinkin. Ampuminen Münchenissä, artikkeli julkaistu 23 minuuttia sitten, tilanne päällä ja kukaan ei vielä tiennyt paljon mitään. Linkkasin artikkelin ystävälleni ja kerroin hänelle, kuinka kamalaa se on, ettei ensimmäinen reaktio tällaisiin uutisiin ole enää järkytys, vaan ennemminkin "Joko taas?". Sitten oikeastaan unohdin koko asian, sanoin äidilleni myöhemmin päivällä, kuinka kamalaa se on, että tällaista tapahtuu jatkuvasti ja jopa paikoissa, joissa olen itse käynyt. 

Mutta hetki sitten todellisuus iski päin näköä. Minulla on ystävä, joka on lomailemassa Saksassa parhaillaan. Hän on kylässä sukulaisillaan - he asuvat Baijerissa ja käyvät Münchenissä harva se päivä. Tiedän ihmisiä, jotka asuvat Münchenissä. Minulla on tapana välittää useimmista ihmisistä, jotka tunnen, ja ne, jotka Saksassa tiedän, ovat juuri niitä ihmisiä. Se tosiaan iski ja kovaa, alkoi itkettää. Ne ihmiset olisivat oikeasti voineet olla kyseisellä alueella. He asuvat siellä. Ihmisiä, jotka ovat siellä reissussa. Ihmisiä, jotka oikeasti harkitsivat lähtevänsä Müncheniin shoppailemaan tänään.

Kaikki heistä ovat turvassa ja voivat hyvin, mutta minulla on kamala olo. On kamala olo itsestäni ja tästä maailmasta. On järkyttävää, kuinka paljon vihaa ja pahuutta tähän maailmaan matuu. Kuinka sairaita ihmiset voi olla. Kuinka minä voin turtua tähän kaikkeen niin, etten edes tajua ajatella ihmisiä, jotka tunnen ja jotka olisivat voineet olla vaarassa?

Ensimmäinen terrori-isku, jonka muistan minua viime aikoina järkyttäneen, on Marraskuun 2015 isku Pariisissa. Tietysti sitä ennenkin on sattunut kamalia, shokeeraavia asioita (yhden mainitakseni Breivik Norjassa, joka itseasiassa oli tasan viisi vuotta sitten), mutta jotenkin tuo Pariisin isku on mulle erilainen. Se on se piste, kun mun tuntema maailma alkoi hajota käsiin. Näistä iskuista on tullut niin normaali asia, etten enää reagoi niihin kuin ennen. Näin vaan tapahtui taas. Ei siinä sen kummempaa. Pariisi, Istanbul, Orlando, Nizza, München... ja en edes ala mainitsemaan kuinka paljon ihmisiä Lähi-Idässä kuolee.

Mutta tämä kerta oli erilainen, se jotenki osui lähelle ja aloin miettimään. Tunnen paljon ihmisiä monissa eri paikoissa, välitän heistä. Joitakin rakastan koko sydämestäni. Se on mahtavaa ja rikastuttaa elämää, mutta toisaalta nostaa riskiä menettää joku kaiken hulluuden keskellä. Minulla on niin monia, joista huolehtia ja tänään en edes tajunnut tehdä niin. Olen sanonut liian monet hyvästit tällä viikolla ja olen itkenyt niin monesti, koska en tiedä milloin taas näen kaikki nämä ihmiset. Olen itkenyt, sillä tänään oli oikeasti olemassa mahdollisuus menettää joku tärkeä päivän kamaluuksissa.

Olen muuttamassa kauas pois ensi viikolla, se on hämmentävää. Hyvästien jättäminen on kamalaa, mutta olisi vielä hirveämpää, jos ei olisi syitä itkeä. On kamalaa, että hirveitä asioita olisi voinut tapahtua ihmisille, joita rakastan. Ja olen oikeasti tajunnut näiden Suomi-viikkojen aikana, kuinka tärkeää on kertoa ihmisille rakastavansa heitä. Halaa kun siihen on mahdollisuus. Pyydä anteeksi ja anna anteeksi. Sano kiitos. Ole läsnä. Ota kaikki irti jokaisesta hetkestä, koska et voi tietää kauanko se kestää. Koskaan ei tiedä, kuka on seuraava tai mitä tapahtuu. Sillä ei ole väliä, onko kyse maapallon toiselle puolelle muuttamisesta, jostakusta, joka menehtyy tapaturmaisesti, tai mistä tahansa muusta. Sillä on väliä, että rakastaa.

Meidän maailma on hullu paikka. Ihmisissä on niin paljon vihaa. On niin paljon pelättävää, mutta minä näen sen syynä elää. Mitä enemmän sinulla on hävittävää ja pelättävää, sitä enemmän sinulla on syitä elää. Elä täysillä, koska siihen ei välttämättä ole mahdollisuutta myöhemmin. Jos tahdot jotain, mene ja ota se. Jos rakastat jotakuta, kerro se heille. Jos toivot jotain laita toiveesi toteutumaan. Elämä on liian lyhyt pelättäväksi, liian lyhyt muiden miellyttämiseen, liian lyhyt muiden odotusten täyttämiseen, liian lyhyt katumiseen, ja liian lyhyt surun ja vihan kantamiseen.

On ok itkeä, on ok olla surullinen, on ok olla peloissaa. Mutta negatiivisuuden ei pitäisi antaa ottaa valtaa. Seuraa unelmiasi, tee asioita, jotka tekevät sinut onnelliseksi ja kunniota muita. Tiedän, että niin kauan kuin on ihmisiä tulee kamalia asioita tapahtumaan, mutta uskon, että muutos on mahdollinen pala kerrallaan. Elämäni on parhaillaan mahtavaa ja yritän muistaa sen joka päivä. Älä unelmoi elämääsi, vaan elä unelmaasi.

Rakkaus on jotain tosi arvokasta, joten arvosta sitä. Tee päivän hyvä teko, kerro jollekulle että rakastat häntä ja muista rakastaa myös itseäsi. Rakkaus ei kulu käyttämällä, se vahvistuu. Laita se kasvamaan ja kukoistamaan ja elä elämääsi. Täysillä.
The pics are from Munich from June 2015. Kuvat on Münchenista kesäkuulta 2015.

You Might Also Like

4 kommenttia

  1. Totean vain, että maailma menee menoaan. Kyydissä yritän pysytellä.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Niin se on pakko tehdä, mutta ei pidä alkaa hiljaisesti hyväksymäänkään kaikkea kamalaa, niinkuin itse huomaamattani aloin tehdä, kun aloin arkipäiväistämään kaiken tällaisen. Kaikkeen ei voi vaikuttaa, mutta omalta osaltaan voi olla tekemässä maailmasta pikkuisen paremman paikan.

      Delete
  2. Kirjoitat kyl tosi hyvin ja asiaa! Samoilla linjoilla sun kanssa täällä ollaan<3

    ReplyDelete
    Replies
    1. Tosi paljon kiitoksia! :-)

      Delete