I've written a "my year" post every year ever since I started writing my very first blog ages ago. This blog has seen two of these posts already and I won't be breaking the tradition this year either. I skimmed through the posts from 2014 and 2015 and I have to say I wasn't completely honest with the latest one back then - the last few weeks of 2015 were the beginning of the shittiest three, four months of my life so far even though I claimed it was a great year (which it was if we exclude December), but let's talk about that a bit later on.

Olen kirjoitellut "mun vuosi" -postauksen joka vuosi siitä lähtien, kun aloitin ensimmäisen blogini aikoja sitten. Tämäkin blogi on nähnyt jo kaksi tällaista postausta, enkä aio perinnettä muuttaa tänäkään vuonna. Lueskelin vuosien 2014 ja 2015 postaukset läpi ja täytyy sanoa, etten ollut täysin rehellinen viimeisimmän kohdalla. Vuoden 2015 viimeiset viikot olivat alkua hirveimmille kolmelle, neljälle kuukaudelle tähän astisessa elämässäni, vaikka väitinkin sen olleen hieno vuosi (mitä se tietysti olikin, jos joulukuun jättää laskuista), mutta puhutaan siitä lisää vähän myöhemmin.

This time I wanted to take an even different approach to this yearly post. I'm too lazy to go through all my photos and make nice collages of every month (and I already gathered together my travels in this post), but I don't want to take that overly positive look to this that I did last year. So let's keep it simple, honest, and (hopefully) enjoyable. So here we go, this is what my year 2016 felt like:

Tällä kertaa halusin ottaa aiheeseen erilaisen näkökulman - olen liian laiska käymään kaikkia kuviani läpi ja kokoamaan kauniita kollaaseja (ja tavallaan tein sen jo tässä "reissuvuoteni"-postauksessa), mutten halua ottaa sitä yltiöpositiivista näkökulmaakaan. Joten pidetään tää simppelinä, rehellisenä ja toivon mukaan mukavana luettavana. Tältä vuoteni 2016 tuntui:

2016 started off in Stockholm, Sweden, with my best friend. It was a great trip, lots of laughs and memories, a warmly welcomed break to the darkness and sadness I still partly denied at that time. January, February, March, are all kind of a one big mess in my head. Stress about school. Sad news about a few of my relatives. Stress about university applications. Going through the longest and hardest break up ever. Worrying about my two best friends whose lives weren't going that well back then. Struggling with myself. Struggling with who I am, who I want to become. Feeling completely worthless, incapable of accomplishing anything. Having no plans for the first time of my life. Those were some dark and miserable months in every way.

2016 alkoi Tukholmasta parhaan ystäväni seurassa. Se oli huippu reissu, paljon naurua ja muistoja, tarpeeseen tullut breikki meille molemmille kaiken sen surun ja pimeyden keskellä, jonka noihin aikoihin vielä kielsin. Tammi-, helmi- ja maaliskuu ovat kaikki yhtenä isona sekamelskana päässäni. Stressiä koulusta. Surullisia uutisia sukulaisista. Stressiä yliopistohakujen kanssa. Pisimmän ja hankalimman eron ikinä läpikäymistä. Kahdesta parhaasta ystävästäni huolehtimista, kun heilläkään ei niin kamalan hyvin mennyt noihin aikoihin. Itseni kanssa kamppailua siitä kuka olen ja miksi haluan tulla. Täysin turha ja arvoton olo, kykenemättömyyttä saada mitään valmiiksi. Ei lainkaan suunnitelmia tulevaisuudelle ekaa kertaa elämässäni. Nuo olivat synkkiä ja epätoivoisia kuukausia kaikella tapaa.

Then came the spring. 19th birthday, final exams of the IB. I got two offers from universities. And then started the best time of my life. I travelled to England. Came back home and headed to Luxembourg on the same week. After living a bit more than five weeks in this lovely little country in which I left a bit of my heart I travelled to Finland again. Celebrated my graduation and jumped on the plane in the end of July after three hectic weeks. And that's the journey I haven't finished yet. Australia.

Sitten tuli kevät. 19-vuotis synttärit, IB:n loppukokeet. Sain kaksi tarjousta yliopistoilta ja sitten alkoikin elämäni paras aika. Matkustin Englantiin. Tulin takaisin kotiin ja lensin Luxemburgiin jo samalla viikolla. Reilu viisi viikkoa kyseisessä ihanassa, pienessä maassa, johon jätin osan sydämestäni. Takaisin Suomeen juhlimaan valmistumista ja pakkaamaan taas laukut. Kolmen hektisen viikon jälkeen oli aika hypätä taas koneeseen ja aloittaa matka, jolta en ole vielä palannut. Australia.

I remember walking in the city of Luxembourg back in June, looking the stunning views (as it is a beautiful city!), raindrops falling down, listening to music coming from a small pub, and smiling. Being so happy that I almost started crying. I was truly happy, just by myself, for the very first time this year.

Muistan kävelleeni Luxemburgin kaupungin keskustassa kesäkuussa, katselleeni sykähdyttäviä maisemia (sillä Lux on vaan älyttömän kaunis kaupunki), sadepisarat ropisi hiljalleen maahan, kuuntelin pienestä pubista kantautuvaa musiikkia ja hymyilin. Olin niin onnellinen, että meinasi alkaa itkettää. Ekaa kertaa tälle vuodelle, ihan vaan itsekseni, olin tosissani onnellinen.

And that happiness I reached in Luxembourg  hasn't left me. It has grown, become a strong part of me and I feel invincible. I've been happier than I've ever been. Australia is a good place to be, it has been everything I dreamed about. Many new friends, a new home town, plenty to see and experience. A new home. Home where I'm completely myself. And I'm happy. Happiness is an interesting thing - you have to sink deep to fully realize how lucky you are. You need to touch the bottom to start living life to it's fullest. Shit happens but it happens for a reason.

Ja se onnellisuuden tunne, jonka löysin Luxemburgissa, on edelleen läsnä. Se on vaan kasvanut ja tullut osaksi minua, fiilis on voittamaton. Olen onnellisempi kuin koskaan. Australia on hyvä paikka olla, se on ollut unelmien täyttymys. Uusia ystäviä, uusi kotikaupunki, paljon nähtävää ja koettavaa. Uusi koti, jossa voin olla täysin oma itseni. Ja olen onnellinen. Onnellisuus on jännä asia - täytyy vajota ihan pohjaan tajutakseen, kuinka onnekas onkaan. Täytyy mennä tosi syvälle alkaakseen elämään täysillä. Elämä ei aina mee niinkuin suunnittelee, mutta minkäs teet. Kaikelle on kummiskin syynsä.

Now I can see the reasons, I still believe in destiny and without all the things I went through this year I wouldn't be the person I'm now. It's a cliche but also very true. I've grown more as a person than I could have imagined. There's still a long way to go and lots of wounds to heal and lots of lessons to learn, but I think I'm on the right track. Because what matters in life is right here right now. Dream like you'd live forever, live like you'd die tomorrow. Imagine. And love.

Nyt pystyn jo näkemään syitäkin, uskon edelleen kohtaloon ja vaikka se kuinka kliseiseltä kuulostaaki, en olisi tänä päivänä se, joka olen, jos en olisi käynyt läpi viimeistä vuotta. Olen kasvanut ihmisenä enemmän kuin osasin kuvitella. Matkaa on vielä pitkästi edessä, haavoja on vielä paranneltavana ja oppitunteja opittavana, mutta uskoakseni oikealla polulla ollaan. Koska se, millä elämässä on väliä on just tässä just nyt. Unelmoi, kuin eläisit ikuisesti, elä kuin kuolisit huomenna. Haaveile ja rakasta.

Regardless of the most awful beginning, the end of 2016 looks pretty good. The big picture looks pretty good. I'm more myself than ever. I'm happier than ever. And I'm completely fine with the way my life's going. Even though next year is a bit scary as it will contain many goodbyes and tears, lots of changes, and new challenges, I'm more than ready to face it. I'm ready for you 2017 - you can't be crazier roller coaster ride than 2016 was. And if you are, well then I just hold on and see what happens!

Huolimatta kamalasta aloituksesta, vuoden 2016 loppu näyttää ihan kivalle. Kokonaiskuva näyttää ihan kivalle. Olen enemmän itseni kuin koskaan, onnellisempi kuin koskaan ja olen tyytyväinen suuntaan, jonka elämäni on ottanut. Ensi vuosi hirvittää hieman, sillä se tulee sisältämään useita jäähyväisiä ja kyyneliä, paljon muutoksia ja uusia haasteita, mutta olen valmis kohtaamaan sen. Odotan sinua, 2017. Et voi olla hullumpi vuoristorata, kuin 2016 oli. Ja jos oletkin, niin sitten vain pidetään kiinni ja katsotaan mitä tuleman pitää!