I thought I could share these photos from Christmas here. Then I opened blogger and the first thing that came in my mind was a song from The Rasmus (one of the most nostalgic bands ever, the band that was my introduction to the slightly heavier music over 10 years ago), I'm a mess. Thought that I could put it as a title but it's a bit misleading, I'm not a mess. Then I somehow started thinking of another song, Disturbed - Land of confusion. And even though the song itself doesn't really fit in to what I'm thinking of, one phrase still describes perfectly how I'm feeling at the moment. Can't you see this is a land of confusion? And the land is my mind.

Ajattelin, että voisin jakaa nämä kuvat joululta. Avasin bloggerin ja ensimmäinen asia, joka tuli mieleen, oli The Rasmuksen (ehkä yksi nostalgisimmista bändeistä ikinä, bändi, joka oli mun ovi vähän raskaamman musiikin maailmaan yli kymmenen vuotta sitten) biisi I'm a mess. Olen sekaisin. Ajattelin tökätä sen otsikoksi, mutta totesin sen olevan liian harhaanjohtava. En minä sekaisin ole. Sitten päässäni alkoi soimaan toinen biisi, Distubedin Land of Confusion. Lyriikat eivät sinällään sovi siihen, mistä ajattelin kirjoittaa, mutta yksi säe kuvaa täydellisesti mun tämän hetkisiä fiiliksiä. Can't you see this is a land of confusion? Etkö näe, tämä on hämmennyksen maa? Ja se maa on mun mieli.

It's 2017. Our plans for new year's eve kind of failed completely and the night was nothing but an ordinary night. Kind of disappointing. But it was a lovely, ordinary night though - Viktoria came over, we planned our travels, ate chocolate, watched movies, talked about anything and everything, and went to the beach to cling our water bottles when the clock showed 00:00. 

Vuosi on 2017. Uudenvuodenviettosuunnitelmat (rakastan suomenkielen sanahirviöitä!) menivät myttyyn ihan täysin ja ilta olikin ihan vaan tavallinen lauantai. Tavallaan olin aika pettynyt. Mutta se oli ihana, tavanomainen ilta kummiskin - Viktoria tuli kylään, suunniteltiin reissailuja, syötiin suklaata, katsottiin leffoja, puhuttiin kaikesta maan ja taivaan välillä ja käytiin rannalla kilauttamassa juomapullomme yhteen, kun kello näytti 00:00.

But I'm a bit confused. It's a new, scary year, and the reality starts to hit me. I've got five more weeks to go in WA. Five weeks. Five short weeks. That's nothing, that's not enough, and I don't want to leave. Western Australia has become my new home, my life here is good, and I hate that I have to leave it behind so soon. I always knew this isn't a permanent thing, but somehow I thought six months would be a longer time.

Mutta minä olen hieman hämmentynyt. Uusi, pelottava vuosi on edessä ja todellisuus alkaa vähitellen iskeä. Mulla on viisi viikkoa jäljellä Länsi-Australiassa. Viisi viikkoa. Viisi lyhyttä viikkoa. Eli ei paljon mitään, ei riittävästi aikaa ainakaan, enkä minä tahdo lähteä. Länsi-Australiasta on tullut uusi kotini, elämä täällä on hyvää ja ajatuskin kaiken tämän jättämisestä tuntuu kamalalta. Olen aina tiennyt, ettei tämä ole pysyvää, mutta silti kuvittelin, että kuusi kuukautta olisi pidempi aika.

On the other hand I'm excited about the months ahead. We're leaving together with Viktoria in the beginning of February and I'm super happy to share a few weeks of travelling and hundreds of experiences with my amazing German friend. We have rough plans for Melbourne, Tasmania, and Sydney. We got flights booked. It's exciting. It's awesome.

Toisaalta olen innoissani tulevista kuukausista. Lähdetään reissuun yhdessä Viktorian kanssa helmikuun alussa. On ihanaa päästä jakamaan muutaman viikon reissu ja satoja uusia kokemuksia mahtavan saksalaisen ystäväni kanssa. Meillä on jonkinlaiset suunnitelmat Melbournen, Tasmanian ja Sydneyn varalle. Meillä on lennot bookattuna. Se on innostavaa, se on mahtavaa.

I've also been kind of missing my family and friends lately. But just kind of, because it hasn't been too bad and just occurred around Christmas whenever I had too much time to think. I'm already imagining how lovely it's going to be to see them all again. But even though I know how quickly five, six months will pass by, it feels like eternity. Time is confusing. It's confusing, that I'm kind of missing people and I'm kind of looking forward to going back to Finland, but I still don't want to do that. And I'm already thinking about these things even though I won't be back to Europe for another half a year. I don't want to leave Australia behind and I'm already afraid of the goodbyes I have to say here. I belong here. But I belong everywhere else as well.

Olen myös tavallaan kaivannut perhettäni ja ystäviäni viime aikoina. Mutta vaan tavallaan, sillä ikävä ei ole ollut liian isoa ja se tuli esiin lähinnä joulun aikaan niinä hetkinä, kun oli liikaa aikaa miettiä. Olen jo mielikuvitellut, kuinka huippua tulee olemaan nähdä heidät kaikki uudestaan. Mutta vaikka tiedän kuinka nopeasti viisi, kuusi kuukautta menee, se tuntuu ikuisuudelta. Aika on hämmentävä käsite ja se on hämmentävää, että vaikka tavallaan kaipaankin ihmisiä ja odotan Suomeen paluuta, en silti haluaisi tehdä sitä. Ja mietin näitä jo nyt, vaikka Euroopassa en tule vielä kuukausiin olemaankaan. En halua jättää Australiaa taakseni ja tulevat jäähyväiset pelottavat jo nyt. Kuulun tänne. Mutta niin kuulun kyllä kaikkialle muuallekin.

It's all so confusing. I want to go and explore, but I don't want to leave. I want to see the people I haven't seen for ages, but I don't want to say goodbye to the people here. Whatever I do is going to be awful and amazing at the same time. It's again the same old thing: I chose a life of being brokenhearted. I didn't choose the gypsy soul I've got, but I chose to listen to it. And right now it's leaving me confused. I don't know how I'm feeling.

Kaikki on tosi hämmentävää. Tahdon matkustaa ja tutkia, mutta en tahdo lähteä. Tahdon nähdä ihmiset, joita en ole aikoihin nähnyt, mutten tahdo sanoa jäähyväisiä ihmisille täällä. Mitä ikinä teenkin, se tulee olemaan kamalaa ja mahtavaa yhtä aikaa. Sama vanha loru siis: valitsin elämän, joka särkee sydämeni väkisin. En valinnut kiertolaissieluani, mutta valitsin kuunnella sitä. Ja just nyt se aiheuttaa paljon hämmennystä. En tiedä, miltä musta oikein tuntuu.
Booking flights and travelling has always been just exciting. Now it's a bit scary and sad as well and I don't know if I like that. But I know I'll enjoy it anyway and even though I've got no idea how it all will work out. I know it's going to be great in the end. And once I'm old I'll thank myself that I did this all, however confusing it was and no matter how many tears it meant.

Lentojen varaaminen ja matkustaminen on aina ennen ollut vain ja ainoastaan innostavaa. Nyt se on myös vähän pelottavaa ja surullista, enkä ole varma tykkäänkö tästä. Mutta tiedän, että tulen nauttimaan reissaamisesta, vaikken vielä tiedäkään miten kaikki lopulta menee. Ja sitten joskus vanhana tulen kiittämään itseäni siitä, että tein tämän kaiken. Huolimatta siitä, kuinka hämmentävää se hetkittäin oli ja kuinka paljon kyyneleitä sen vuoksi vuodatettiin.