Feelings of the last days in Luxembourg
7/03/2016
Less than a week to go here in Luxembourg. Just a couple of days to be precise. Time has flied, the whole month just run through my hands. I've enjoyed every moment (well not maybe the rare occasions when the little one got mad as hell, or when both of the younger boys were screaming and crying and I was the only one in the house). But still. I have loved being an au pair, I have loved being in this particular family.
Alle viikko Luxemburgia jäljellä. Tarkemmin sanottuna vain pari päivää. Aika on lentänyt ja kuukausi hävisi johonkin. Olen kummiskin nauttinut joka hetkestä (jos nyt en ehkä kuitenkaan niistä harvoista, kun pikkuinen hermostui ihan satasella, tai siitä, kun kaksi nuorinta huusi ja itki yhtä kurkkua ja minä olin ainoa kotona). Mutta joka tapauksessa, olen rakastanut au pairina oloa ja olen rakastanut olla osa just tätä perhettä.
Olen saanut uusia ystäviä, reissannut, syönyt hyvin, juonut viiniä ja syönyt suklaata. Olen autoillut Luxemburgissa (ja myös Luxin kaupungissa), sekä ajanut Saksassa. Olen nukkunut hyvin, puhunut ja nauranut paljon, katsonut kokonaisen jalkapallo-ottelun ekaa kertaa elämässäni (áfram Iceland!) ja ystävystynyt näiden ihanien ihmisten kanssa. Olo on kotoisa ja kaipaan jo nyt elämääni täällä. Kulunut kuukausi on ollut mahtava.
Toisaalta on kiva mennä kotiin. On huippua nähdä taas kaikkia ja aloittaa seuraavan seikkailun valmistelut. Odotan valmistujaisjuhlia (jos vaan nyt saan sen diploman käteeni) ja sitä, että saan jakaa kaikki tarinat ja muistot rakkaiden kanssa. Olen innoissani, kun pääsen puhumaan taas (lähes) täysipäiväisesti suomea - täällä olen puhunut lähinnä vaan englantia. Englannin puhuminen ei ole ongelma, mutta rakastan suomea niin paljon, että sitä vaan on mukava päästä puhumaan oikeasti.
Olen saanut itsevarmuutta täällä. Puhunhan mä sentään sujuvasti jo saksaa, ranskaa ja luxemburgia (spottaa sarkasmi heh). Mutta olen oikeasti huomannut, että ei se niin iso juttu ole tervehtiä ja kiittää ihmisiä heidän äidinkielellään ja yrittää selvitä kaupassa, vaikka kielitaito ei ois lähelläkään sujuvaa. Tiedän, että pystyn matkustamaan yksin. Olen oppinut tosi paljon.
Enkä mä voisi olla onnellisempi ja kiitollisempi siitä, että elämä jotenkin kummallisesti kuskasi mut tänne. Jos joku olisi muutama kuukausi sitten sanonut, että olen nyt Luxemburgissa, en olisi uskonut. Mutta täällä ollaan ja onnellisempana kuin aikoihin. Elämä täällä on ollut mahtavaa ja voisin viipyä vielä pari kuukautta. Voin nähdä itseni vaikka asumassa täällä vielä joskus, Luxemburg on alkanut tuntua kodilta. Kaikki on edelleen okei. Kaikki on edelleen paremmin kuin hyvin. Nyt vaan nautin vikoista päivistä täällä, sekä näen ja teen juttuja, jotka olen suunnittelut mutten vielä toteuttanut. Sitten pakkaan tavarani ja lennän taas.
Kolme Suomi-viikkoa edessä ja sitten hyppään kauemmas tuntemattomaan kuin koskaan ennen elämässäni. Muutto Australiaan on konkreettisesti edessä. Pelottavaa, mutta tosi mahtavaa, ja teillekin riittä varmasti paljon kerrottavaa Aussi-seikkailuista. Luxemburg oli hyvä laukaisualusta, se oli mahtava sattuma. Olen kiitollinen ja onnellinen. Niin onnellinen, että melkein itkin bussissa, koska se luultavasti oli vika kerta Luxissa. Mitä muuta sitä sanomaan?
2 kommenttia
Se lähtemisen ja taaksejättämisen tunne on jotain ihan hirveää, ja toisaalta aika ihanaakin. Luxembourg on onneksi sen verran lähellä, että sinne pääsee suhteellisen kivuttomasti takaisinkin moikkaamaan tuttavia, kuin tutuiksi tulleita kulmiakin! :)
ReplyDeleteMuistan vähän liiankin hyvin, miten hirveältä tuntui lähteä viimeistä kertaa Utahista. Mies kun on kotoisin Kaliforniasta ja melkeinpä tiedettiin jo silloin, että mies muuttaa Suomeen vain muutama kuukausi mun lähtöni jälkeen, oli aika takki tyhjänä. Onhan siellä kavereita ja ystäviä, mutta suku on Kaliforniassa - tuntuu kamalalta ajatella, etten todellakaan tiedä, milloin seuraavaksi pääsen tutuille hoodeille Midvalessa. Ahdistavaa.
Onneksi sulla on paljon kivaa ja hauskaa tuloillaan Australian kuin Suomessa pyrähtämisenkin muodossa! :)
Jep, varmasti vielä jonain päivänä palaan näille hoodeille katselemaan ja muistelemaan! Ja ihan varmasti pysyn yhteyksissä uusien ystävienkin kanssa :)
DeleteVoin vaan kuvitella miltä on tuntunut lähteä Utahista vikan kerran, mulla kuitenkin tämä reissu oli vaan reilun kuukauden mittainen ja silti jotenkin ehdin kotiutua tänne tosi hyvin. Paljon on juttuja mitä tulee ikävä, mut toisaalta se kai se reissaamisessa parasta (ja pahinta) onkin, että moneen paikkaan on jäänyt palanen sydämestä. Eikä sekään riitä, et on itse kulkenut ja jättänyt osasia itsestään matkan varrelle, vaan kun ystävätkin vielä reissaa/muutta ulkomaille/asuu ulkomailla, niin ne vie sitten vielä lisää mukanaan :D
Mutta niinkun sanoit, paljon uutta kivaa odotettavaa on edessä! Vaikka haikeaahan tää on, niin seuraavat seikkailut odottaa :)