8 things I learnt in Luxembourg

au pairing
I just spent one amazing month in this wonderful small country called Luxembourg. Returning to the same places I learnt to be happy again two years ago was better than I expected. Time's been flying and when you're reading this post, I'm on a short visit to Switzerland from where I continue to my friend's place in Germany. I waved goodbyes to my host family that left to Iceland a couple of days ago, packed my bags, and decided it would be time to take a little look back and see what a month in Luxembourg taught me?

Vietin juuri aivan mahtavan kuukauden tässä upeassa pienessä maassa nimeltään Luxemburg. Kahden vuoden takaisiin paikkoihin, joissa opin olemaan taas olemaan onnellinen, palaaminen oli parempaa, kuin odotin. Aika on mennyt kuin siivillä ja kun luette tätä postausta, olen jo lyhyellä visiitillä Sveitsissä, josta jaksan Saksaan kaverini luo. Vilkutin hyvästit Islantiin lähteneelle host-perheelleni pari päivää sitten, pakkasin laukkuni ja päätin, että olisi aika katsoa hieman taakse päin ja miettiä, mitä kuukausi Luxemburgissa opettikaan minulle?
I'm better with kids than I remembered. I knew I love working with children and I do a pretty good job but I realized again why becoming an au pair was one of the best decisions I've made in my life.
/ Tulen lasten kanssa toimeen paremmin, kuin muistinkaan. Tiesin rakastavani lasten kanssa työskentelyä ja olevani siinä ihan hyvä, mutta ymmärsin taas kunnolla, miksi au pairiksi ryhtyminen oli yksi elämäni parhaista päätöksistä.
Car accidents scare the shit out of you and it's a horrible feeling when you see the car getting literally crushed around you. But they also remind you what's important. Luckily we survived with bruises and I can't even be too upset about the car being in such a shape that there's no point of fixing it. What matters is that no-one got hurt.
/ Auto-onnettomuudet säikäyttävät ihan liikaa ja on maailman kamalin tunne, kun näet auton kirjaimellisesti rytistyvän ympärilläsi. Mutta ne myös muistuttavat mikä on tärkeää. Onneksi selvittiin mustelmilla, enkä edes jaksa välittää liiemmin siitä, että auto on aikalailla korjauskelvoton. Vain sillä on väliä, että kaikki ihmiset ovat ehjiä.
Ultimate frisbee people are simply the friendliest lot ever. I attended a local team's trainings twice a week here in Luxembourg and felt like home with them in such a short time. Our small fresher team consisting of my uni friends was welcomed warmly in the beach tournament in the Netherlands. I just love ultimate.
/ Ultimate frisbeen pelaajat ovat yksinkertaisesti ystävällisintä sakkia ikinä. Osallistuin paikallisen joukkueen treeneihin kahdesti viikossa täällä Luxemburgissa ja olo oli kotoisa tosi lyhyen ajan jälkeen. Meidän aloitteleva yliopistokavereista muodostettu tiimi toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi Hollanin rantaturnaukseen. Mä vaan rakastan ultimatea.
The most delicious homemade chocolate cake might be vegan. We baked a cake with the kids one day and everyone just loved it.
/ Herkullisin kotitekoinen suklaakakku saatta olla vegaani. Leivottiin lasten kanssa kakku eräänä päivänä ja kaikki rakastivat sitä.
I might not speak French but I'm totally able to do my shopping in French. "Bonjour", "merci", and "au revoir" come easily. I recognize how "do you need a bag?" is said even though I can't spell it out for you and I've even cooked a couple of dishes from a recipes in French. I can definitely tell onion and olive oil apart now.
/ En ehkä puhu ranskaa, mutta olen silti kykenevä hoitamaan ostokseni ranskaksi. "Bonjour", "merci" ja "au revoir" tulevat helposti ja tunnistan, kun joku kysyy tarvitsenko pussia, vaikken ehkä osaakaan kirjoittaa sitä. Olenpa myös kokannut parit illalliset ranskankielisistä resepteistä. Pystyn nyt varmasti erottamaan sipulin ja oliiviöljyn toisistaan.
"Äddi" means "bye" or "see you" in Luxembourgish, so now my Luxembourgish vocabulary consists of two words the other one being "moien" which is a general greeting.
/ "Äddi" tarkoittaa "näkemiin" luxemburgiksi, joten nyt luxemburgin sanastoni koostuu kahdesta sanasta, joista toinen, "moien" on yleispätevä tervehdys.
The Netherlands is a lovely country but the landscape gets boring super quickly. It's just flat.
/ Hollanti on ihana maa, mutta maisemat käyvät tylsiksi tosi nopeasti. Kaikki on vaan tasaista.
I enjoy being on my own. I knew this already but found that solo explorer in myself again. Wandering on the streets of the city, hoping on a bus somewhere, booking that hostel just for yourself. I enjoy that freedom and however great sharing moments with someone is, I love having time just for myself as well. Sitting in the car on an early morning sipping my take away coffee and watching the sun rise. Simply the best.
/ Nautin yksinolosta. Tiesin sen jo ennestään, mutta löysin tuon itsenäisen seikkailijani uudestaan. Keskustan kaduilla kävely, satunnaiseen bussiin hyppääminen, hostellin bookkaaminen ihan vain itsellesi. Rakastan sitä vapautta ja vaikka hetkien jakaminen jonkun kanssa voi olla mahtavaa, niin nautin ihan omasta ajastanikin. Takeaway kahvin siemailu autossa istuen ja auringonnousua katsellen, ihan parasta.

What have you realized lately?
Mitä juttuja sä olet viime aikoina tajunnut?

My au pair experience vol 3

au pairing
The ones who have been following me for a bit longer will know I spent my gap year as an au pair. First stop was Luxembourg in June 2016, followed by Western Australia from late July 2016 onward. It seems like a lifetime ago, but on the other hand I still remember it like yesterday how it felt when I finally had confirmed my arrival with my family and booked my flights to Perth. Becoming an au pair, moving abroad and travelling were my biggest dreams at the time. That graduation summer was the beginning of the year of my life. I still think I was slightly out of my mind packing my life in a backpack and taking the plane to the other side of the world, but at least I had had some au pair experience in Luxembourg before diving straight in to half a year in that small Australian town I now call my home.

Ne teistä, jotka ovat seuranneet minua hieman pidempään tietävätkin, että vietin välivuoteni au pairin hommissa. Ensimmäinen pysäkki oli Luxemburg kesäkuussa 2016 ja sitä seurasi Länsi Australiaan muutto heinäkuun lopulla 2016. Tuntuu, kuin noista ajoista olisi ikuisuus, mutta toisaalta taas muistan sen fiiliksen kuin eilisen, kun olin vihdoin vahvistanut saapumiseni perheen kanssa ja varannut lennot Perthiin. Au pairius, ulkomaille muuttaminen ja matkustaminen olivat suurimpia unelmia noihin aikoihin. Ylppärikesäni oli alku elämäni parhaalle vuodelle. Ajattelen edelleen, että olin hieman sekaisin pakatessani rinkkani ja hypätessäni koneeseen, joka kuskasi mut toiselle puolelle maailmaa, mutta ainakin sain au pair kokemusta Luxemburgista ennen kuin hyppäsin puolen vuoden mittaiseen pestiini pienen pienessä kylässä Australian maaseudulla, jota nyt kutsun kodikseni.
After having the time of my life I returned to Finland and moved to Scotland. I'm not saying it was a bad choice - I've enjoyed every moment even though my life hasn't been as exciting as it was when I had no idea where I'm going to sleep the next night on our journey through New Zealand, or how long we'll stay in Malaysia before heading to the next country. In any case, I've been happy in Scotland. However, I have found myself checking aupairworld and several facebook groups every so often and wondering if I'll ever be an au pair again. It's weird but you do end up missing rhyme time and the random tantrums over the smallest things (that are bigger than life in the eyes of a two year old). And then my Luxembourgish host family contacted me, asked if I wanted to join them again, and here I am. Ready for another great summer in this tiny nation that has a special place in my heart as well.

Vietettyäni elämäni parasta aikaa, palasin Suomeen ja muutin Skotlantiin. En sano, että se oli huono valinta, sillä olen nauttinut joka hetkestä, vaikkei elämä ehkä olekaan ollut niin hurjan jännittävää, kuin se oli matkatessani Uusi-Seelannin läpi tietämättä, missä seuraavana yönä nukutaan tai tietämättä, kuinka kauan Malesiassa viihdytäänkään ennen seuraavaan maahan siirtymistä. Joka tapauksessa olen ollut onnellinen Skotlannissa. Siitä huolimatta olen huomannut tsekkaavani aupairworldiasilloin tällöin, samoin kuin lukuisia facebook ryhmiä miettien, että tulenko koskaan enää olemaan au pair. On kummallista, kuinka kirjaston laulutuokioita ja satunnaisia, ihan mitättömistä (mutta kaksivuotiaan silmin elämää suuremmista) asioista johtuvia kiukunpuuskia alkaakaan kaipaamaan. Ja sitten Luxemburgin perhe otti minuun yhteyttä ja kysyi, tahtoisinko tulla taas heille ja täällä minä olen. Valmiina seuraavaan mahtavaan kesään tässä pikkuisessa maassa, jolla on myöskin erityinen paikka sydämessäni.
So, why to become an au pair for the third time of my life? Who's crazy enough to return to the chaos of living in a household full of little ones? First of all I love children, and find working with them rewarding. I love observing how they develop in such a short time, and I love it when you have a break through with them and they start calling you "my Fiia" and ask for cuddles. All of "my" children have and will have a special place in my heart for the rest of my life and I have to say it was amazing to return here, see how much the happy little baby boy I spent my days with two years ago runs around now and babbles on in his own language. The now four years old little fella replied me in Swedish (which I understand surprisingly well regardless my poor ability to produce it myself) for the first few days when I spoke to him in English, but started dropping in more and more English.  One day the choice of language was German. The older kids ran to hug me when I went to see them after school on my first day here. And it's simply the best. I realized I also miss my kids in Australia a lot, and hope I'll get to visit them again sometime soon.

Joten, miksi päätin ryhtyä au pairiksi kolmannen kerran elämässäni? Kuka on tarpeeksi hullu palatakseen lapsiperheen kiireiseen arkeen vapaaehtoisesti? Ihan ensiksi - rakastan lapsia ja heidän kanssaan työskentely on palkitsevaa. Rakastan seurata lyhyessäkin ajassa tapahtuvaa kehitystä ja rakastan sitä, kun ylitätte jonkun näkymättömän rajan ja he alkavat kutsua sinua "minun Fiiaksi" ja pyytävät haleja. Kaikki "minun" lapseni ovat ja tulevat aina olemaan minulle äärimmäisen tärkeitä ja voin sanoa, että oli ihanaa palata tänne ja nähdä, kuinka paljon muutosta kahdessa vuodessa olikaan tapahtunut. Se nauravainen, puolivuotias vauva, jonka kanssa vietin päiväni pari vuotta sitten juoksee nyt ympäri ja juttelee jatkuvasti omalla kielellään. Nyt nelivuotias pikkuinen taas vastaili minulle ruotsiksi (jota ymmärrän yllättävän hyvin huolimatta siitä, etten itse sitä juurikaan osaa puhua) ekat päivät, kun puhuin hänelle englantia, mutta alkoi sitten lisäämään puheeseensa lisää ja lisää englantia. Yhtenä päivänä kielivalinta taas oli saksa. Vanhemmat lapset juoksivat halaamaan, kun menin heitä koululle vastaan ekana päivänäni täällä ja se on ihan parasta. Tajusin myös kaipaavani Australian lapsiani ihan älyttömästi. Sinnekin on päästävä vierailulle mielellään nyt tai heti.
Second of all, being an au pair is a great opportunity to travel. What is better than having a place to stay, getting paid while being abroad, and having time off on the weekends to explore. Luxembourg is a beautiful country, and I have plans to visit my friend in Germany after finishing work. I'll go to the Netherlands for an ultimate frisbee tournament with uni friends in a couple of weeks. It's all gonna be good fun. I'm also hoping to improve my language skills again, maybe learn a few new words in French (my vocabulary is limited to "goodbye", "thanks" and "no thanks") and form a few sentences in German.

Toisekseen au pairius on hyvä mahdollisuus matkustaa. Mikä parempaa, kuin se, että on majoitus valmiina, palkka tulee tilille ja viikonloppuina on aikaa seikkailla. Luxemburg on kaunis maa ja aion vierailla myös kaverini luona Saksassa töiden loputtua. Yhtenä viikonloppuna suuntaan Hollantiin ultimate frisbeen turnaukseen muutaman yliopistokaverin kanssa. Siitä tulee hauskaa. Toivon myös kehittäväni kielitaitoani edes hieman, ehkä oppivani pari sanaa ranskaa (sanastoni rajoittuu sanoihin "näkemiin", "kiitos" ja "ei kiitos") ja ehkäpä saan muodostettua muutaman lauseen saksaksikin.
And returning to your old host family? It's simply the best. No need to worry about not getting along, or not being treated fairly. I already know them, they know me, and we all know it's going to work. Things change and people change, children grow, and life goes on, but if it worked in the first place it will work again. It's totally stress-free (unless you almost miss your connecting flight and run through the airport to make it to the bag drop on time. Had whole 2 minutes to spare) as you know where you're going and have a rough idea of what to expect. All the good memories from 2016 come in mind, and I'm sure this experience will be a great one again.

Ja entä sitten vanhaan host-perheeseen palaaminen? Se on ihan parasta. Ei tarvitse huolehtia siitä, tullaanko toimeen, tai kohdellaanko sua reilusti. Tunnen heidät, he tuntevat minu ja me kaikki tiedetään, että homma tulee toimimaan. Asiat muuttuu ja ihmiset muuttuu, lapset kasvavat ja elämä menee eteenpäin, mutta jo se toimi ekalla kerralla, niin kyllä se toimii uudestaankin. Palaaminen on stressitöntä (paitsi silloin, kun melkein missaat jatkolentosi ja juoksen lentokentän läpi ehtiäksesi saamaan laukkusi ruumaan. Luppoaikaa jäi hurjat kaksi minuuttia), kun tiedät mihin olet menossa ja mitä odottaa. Kaikki hyvät muistot vuodelta 2016 tulevat mieleen ja olen ihan varma, että tämä on taas hieno kokemus.
I know you should never say never but this might be my last time as an au pair. Getting older and having more experience means I'd be an ideal candidate for new families looking for someone to join them, but what it means for myself? It means I value my own time, having the decision making power all to myself, and doing things my way. Regardless of being treated as a fully grown-up member of the family, being one of the adults, it still means I'm accommodating myself to the family's life and their needs. It's what being an au pair is about - being a part of the family but also being flexible. I've enjoyed being an au pair and I've been extremely lucky what comes to finding host families. But would I do it in five years time again? Maybe, maybe not, but it's less and less likely to happen again the older I get. So might as well make the most out of it now when I still can.

Tiedän, ettei koskaan saa sanoa ei koskaan, mutta tämä voi hyvinkin olla vika kertani au pairina. Mitä vanhemmaksi ja kokeneemmaksi tulen, sitä mieluisampi kanditaatti olen uusille au pairia etisiville perheille, mutta mitä se tarkoittaa itselleni? Sitä, että arvostan omaa aikaa, itsenäisyyttä päätösten tekemisen suhteen ja asioiden hoitamista omalla tavallani. Vaikka minua kohdellaankin yhtenä perheen aikuisista, tarkoittaa au pairius silti sitä, että sovitan ihseni perheen elämään ja heidän tarpesiinsa. Ja niin sen kuuluukin olla - au pair on osa perhettä, mutta pystyy myös joustamaan. Minulle se on sopinut ja olen ollut äärimmäisen onnekas perheideni kanssa, mutta tekisinkö tämän uudestaan viiden vuoden päästä? Ehkä, ehkä en, mutta se on vähemmän todennäköistä mitä vanhemmaksi tulen. Joten miksipä en siis ottaisi kaikkea irti, kun vielä voin.
I've said it before and I'll say it again - au pairing is a unique opportunity to explore new culture, new places, and new ways of doing things. Being an au pair is a learning curve, and helps you to understand yourself. It's a safe and wonderful way to go and see the world. And it's a possibility to create life lasting friendships, find more people you can call family. Find a new place to call home.

Olen sanonut sen ennenkin, mutta sanon sen taas - au pairius on uniikki mahdollisuus tutustua uuteen kulttuuriin, uusiin paikkoihin ja uusiin tapoihin. Au pairius on jatkuvaa oppimista, joka auttaa myös ymmärtämään itseäsi. Se on turvallinen ja hieno tapa nähdä maailma. Se on mahdollisuus luoda elämänmittaisia ystävyyssuhteita, löytää lisää ihmisiä, joita kutsua perheeksi. Löytää uusia paikkoja, joita kutsua kodiksi.

10 months of Australia

au pairing
29th of May and I'm leaving Australia today. It's final even if it's not forever. I know I'm coming back but I don't know how or when. I've called this place my home for exactly ten months. It was 29th of July 2016, my plane landed to Perth on a coolish winter day and I told my host dad this "so called winter is ridiculously warm". Now I'm pulling on a warm hoodie on top of my top and cardigan as the autumn weather of 21 degrees is freezing cold. Oh just how much I have changed during these months and not just talking about the amount of clothing I'm wearing. Ten long, surprisingly short, months. My ten months of Australia.

 On 29. toukokuuta ja minä olen jättämässä Australian taakseni. Se on lopullista, vaikkei se olekaan ikuista. Tiedän tulevani takaisin, mutten tiedä milloin tai miten. Olen kutsunut tätä paikkaa kodikseni tasan kymmenen kuukautta. Oli heinäkuun 29. päivä, kun koneeni laskeutui Perthiin viileähkönä talvipäivänä ja sanoin host-isälleni, että heidän "niin kutsuttu talvensa on naurettavan lämmin". Nyt vedän paidan ja villatakin päälle paksun hupparin, sillä 21 asteen syyspäivä on jäätävän kylmä. Miten paljon vuodessa voikaan muuttua - muutenkin kuin sen suhteen, kuinka paljon vaatteita pukee päällensä. Kymmenen pitkää, yllättävän lyhyttä, kuukautta. Minun kymmenen kuukauttani Australiaa.
I'm not particularly happy to leave. I cried when I had to go to Finland earlier this year, I didn't want to leave even if I knew I was coming back in three weeks. Now it might be a year, two, or ten. It's difficult to leave and I feel torn between the places and people I love.

En ole varsinaisesti onnessani lähtöni johdosta. Itkin, kun jouduin palaamaan Suomeen aiemmin tänä vuonna. En tahtonut lähteä, vaikka tiesin palaavani kolmen viikon päästä. Nyt paluuseen voi mennä vuosi, kaksi tai kymmenen. On vaikeaa lähteä ja tunnen repiväni itseäni kahden paikan välillä ja rakkaiden, eri puolilla palloa asuvien, ihmisten välillä.
These ten months spent in Australia have been a great adventure. I'll probably write a few posts about different aspects of spending your gap year abroad later on, but now I just want to write down some feelings of the last days here without considering the practical aspects.

Nämä kymmenen Australiassa kulutettua kuukautta ovat olleet huikea seikkailu. Tulen luultavasti kirjoittelemaan ulkomailla vietetystä välivuodesta enemmänkin myöhemmin, mutta nyt haluan vain kirjoitella ylös fiiliksiä vikoilta päiviltä ilman sen syvempää analyysia käytännön asioista.

And those feelings are pretty mixed. I'm sad to leave. I'm excited to see my best friend in Singapore and travel with her. I'm looking forward to spending the rest of my summer in Finland. I'm worried it will be freezing there. I'm ready to move to Scotland and start studying. I'm already missing my life here. The freedom and everything this year included. It hasn't been just a delightful joyride but it has been an amazing year overall. I can't believe it's over.

Ja ne fiilikset on melko sekavat. Surettaa lähtö. Olen innoissani parhaan ystäväni tapaamisesta Singaporessa ja hänen kanssaan reissaamisesta. Odotan Suomi-kesää. Olen huolissani, että tulen jäätymään sinne pohjolaan. Olen valmis muuttamaan Skotlantiin ja aloittamaan opinnot. Kaipaan jo valmiiksi elämääni täällä. Tätä vapautta ja kaikkea, mitä tähän vuoteen kuului. Kyseessä ei ollut vain helppo ja hauska huviajelu, mutta yleisesti ottaen tämä vuosi on ollut aivan mahtava. En voi uskoa, että se on nyt ohi.
When I came here in the first place I was told not to fall in love. I was hoping myself just that, love just messes things up and makes everything hard. But I did fall in love and I fell hard. But I do not regret it. I did something crazy, big, and a bit scary. I did something awesome. And I'm happy to be in love with Australia.

Kun lähdin tänne alunperin minulle sanottiin, etten saisi rakastua. Sitä toivoin itsekin, sillä rakkaus vain sekottaa asiat ja tekee kaikesta hankalaa. Mutta mä menin ja rakastuin ihan täysillä, enkä edes kadu sitä. Tein jotain hullua, isoa ja vähän pelottavaakin. Tein jotain mahtavaa ja olen tyytyväinen, että rakastuin Australiaan.

These photos are from here and there from the last couple of weeks. I wanted to share a few older photos as well but I don't have my laptop and all my photos with me now. But these will do.

Nämä kuvat ovat sieltä täältä viimeisen kahden viikon ajalta. Halusin jakaa vähän vanhempia kuviakin, mutta läppärini ja sitä myötä kuvani eivät ole matkassani tällä hetkellä. Mutta eiköhän näilläkin pärjätä.

I can't think of much to write. I think I don't quite realise I'm actually leaving. I'm actually a year older and hopefully wiser again. I can't get my head around the fact that this is it. Time for goodbyes again. Time to leave my home once more. Time to turn a new page and see what happens next. But now I'm sitting at the airport and try not to cry. Leaving is such a hard thing to do.

 En keksi kovin paljon kirjoitettavaa, ehkä en vielä oikeasti tajua, että on taas lähdön aika. Olen oikeasti taas vuoden vanhempi ja toivon mukaan viisaampi. En saa päähäni sitä, että tässä tämä nyt oli. Aika hyvästeille jälleen kerra. Aika jättää koti taakse vielä kerran. Kääntäjä uusi sivu ja katsoa, mitä seuraavaksi tapahtuu. Mutta nyt just istun lentokentällä ja yritän olla itkemättä. Lähteminen on hankalaa.
I loved my ten months in Australia, my ten months that taught me so much. I'm not the same person as I was a year ago. I'm still the same Fiia with a burning desire to fly and fly high, but now I've got (Western) Australia tattooed on my heart for the rest of my life. I treasure all the ups and downs of this chapter of my lifelong journey and I'm grateful of just how much this year gave me. The good and bad and everything between, life is short and the world is wide and Australia... well, it's a bloody long way but no worries, I'll be back. Eventually.

Rakastin näitä kymmentä kuukautta Australiassa. Minun kymmentä kuukauttani, jotka opettivat niin paljon. En ole sama ihminen, kuin olin vuosi sitten. Olen yhä se sama Fiia, jolla on palava halu lentää ja lentää korkealle, mutta nyt mulla on (Länsi-)Australia tatuoituna syvälle sydämeen loppuiäkseni. Vaalin jokaista ylä- ja alamäkeä, jonka tämä luku elämästäni heitti eteeni ja olen kiitollinen siitä, kuinka paljon tämä vuosi antoi. Hyvää, pahaa ja kaikkea siltä väliltä. Elämä on lyhyt, maailma on iso ja Australia... no onhan se ihan pirun kaukana, mutta ei sen väliä. Tulen takaisin. Ennen pitkää.

And Michelle, I know you will be reading this - it's just a goodnight not a goodbye. I love you all.

 Sanottiin eilen illalla host äitini kanssa hyvät yöt. Kieltäydyttiin molemmat uskomasta, että on taas hyvästien aika.

Moments of happiness in my Aussie home

au pairing
Western Australia. A place I decided to move to about a year ago. A place my plane landed in July 2016. And a place where I found my way again after three months of travelling. A place I call home now.

Länsi-Australia. Paikka, johon muutosta päätin noin vuosi sitten. Paikka, johon koneeni laskeutui heinäkuussa 2016. Paikka, jonne päädyin kolmen kuukauden matkustamisen jälkeen. Paikka, jota kutsun nykyään kodikseni.
I flew back here last week, arrived to Perth, and got picked up by my host mom's parents even though it was 11pm and they had to go to work the next morning. I got to sleep at their place before heading down south, and it was lovely to see them. It was great to see all the familiar places, the roads I recognize. "Welcome home" and I was thankful.

Lensin tänne viime viikolla, saavuin Perthiin ja host-äitini vanhemmat kävivät hakemassa minut kentältä, vaikka kello kävi melkein puoltayötä ja heillä oli töitä seuraavana aamuna. Nukuin heidän luonaan ekan yön ja suuntasin etelään seuraavana päivänä. Oli ihana nähdä heitä, oli kivaa nähdä kaikki tutut paikat ja tiet. "Tervetuloa kotiin" ja eihän siinä voi olla kuin kiitollinen.
I got back here, my family's new au pair was there to pick me up. I dropped her off to the train station and drove the car back home. What a nostalgic fifteen minutes - a drive I've done so many times before. It feels like I never left. It feels like home.

Saavuin tänne, perheeni uusi au pair haki mut bussilta ja mä nakkasin hänet puolestaan junalle ja ajoin auton takaisin kotiin. Nostalgisimmat viisitoista minuuttia ikinä, olen ajanut sen pätkän niin monta kertaa ennenkin. Tuntuu, kuin en koskaan olisi lähtenyt. Tuntuu, että olen tullut kotiin.

Cooking. Playing with the kids. Chatting. Sleeping. Swimming. Someone's drawn something on the wall of my bathroom. Someone's tried to clean it. It wasn't there when I left and it made me smile - kids are always kids. 

Kokkaamista, lasten kanssa leikkimistä. Juttelua, nukkumista ja uimista. Joku oli piirtänyt jotain kylppärini seinälle ja joku toinen oli yrittänyt siivota sen pois huonolla menestyksellä. Sitä piirrosta ei ollut siellä, kun lähdin ja se sai mut hymyilemään. Lapset on aina lapsia.
I love having this life back for even these two short weeks. I'm happy I got a chance to visit my Australian home before actually leaving this country behind for an undefined period of time. A year ago I didn't think this place could end up being so precious to me, these people so dear. And I think it's all pretty special. Not everyone ends up with such a great host family that you pretty much forget the part "host" and it just becomes your family and "your" kids.

Rakastan sitä, että saan elää tätä elämää uudestaan edes näiden lyhyiden kahden viikon ajan. Olen onnellinen, että mulla oli mahdollisuus tulla käymään ennen kuin jätän Australian taakseni ennalta määrittelemättömäksi ajaksi. Vuosi sitten en olisi uskonut kuinka erityinen tästä paikasta tai kuinka tärkeitä näistä ihmisistä voisi tulla minulle. Ei kaikki päädy niin huippuun hostperheeseen, että se "host" unohtuu siitä edestä ja siitä tulee ihan vaan sun perhe ja lapsista "sun" lapsia. Se on melko spesiaali juttu.
The new au pair is awesome. I think most of the au pairs can relate to the slight (or "slight") feeling of jealousy when you know the kids that used to call you "my Fiia" will have someone else as important in their lives as you used to be. You kind of want to hate them for taking your place. But in the end the new au pair is just one more person to your family, someone who certainly loves the kids as much as you do, and you know they're in good hands. And you can't hate her as she is lovely and you can't hate her because she knows exactly how you used to feel and the other way around. And you have a good laugh together when it just gets crazy with the little ones and there's nothing else you can do about it, and you two drive 15km there and back just to get chocolate in the evening. 

Uusi au pair on huippu. Luulenpa, et useimmat au pairit voi samaistua lievään (tai "lievään") kateuden tunteeseen, kun lapset, jotka kutsuivat sua "minun Fiiaksi" saavat jonkun uuden, yhtä tärkeän tyypin elämäänsä. Tavallaan tahdot vihata häntä, koska hän vie sen sulle kuuluneen paikan. Mutta loppujen lopuksi uusi au pair on uusi jäsen perheeseesi, joku, joka rakastaa lapsia yhtä paljon kuin sinäkin ja voit luottaa heidän olevan hyvissä käsissä. Etkä voi vihata häntä, sillä hän on ihana, etkä voi vihata häntä, sillä hän tietää tasan tarkkaan miltä susta tuntui ja toisinpäin. Ja nauratte makeasti, kun meno lasten kanssa yltyy ihan villiksi ja mitään muuta ei enää ole tehtävissä ja ajatte illalla viidentoista kilsan päähän ostamaan suklaata.
Leaving will be as hard as ever, but I know I can always come back and eventually I will. Western Australia will always have a special place in my heart, and I will always have my Australian family that I shared one very unique, amazing chapter of my life with.

 Lähteminen tulee olemaan taas ihan kamalaa, mutta tiedän, että voin aina tulla takaisin ja niin vielä jonain päivänä teenkin. Länsi-Australialla tulee aina olemaan erityinen paikka mun sydämessä ja minulla tulee aina olemaan australialainen perheeni, jonka kanssa jaoin yhden uniikin ja varsin huikean luvun elämästäni.

And I'm grateful for how ridiculously happy (and lucky) I am singing "if you happy and you know it clap your hands" in the rain with my new "au pair sister" while the twins clap their hands and the little one squeals in excitement on my lap. And yes. I clap my hands too.

Ja olen kiitollinen siitä, kuinka naurettavan onnellinen (ja onnekas) olen laulaessani englanniksi "jos sul lysti on niin kätes yhteen lyö" vesisateessa uuden "au pair siskoni" kanssa samalla, kun kaksoset taputtaa käsiään ja pienin kiljuu innosta sylissäni. Ja kyllä, minullakin on syytä lyödä käteni yhteen.

Half a year in Australia and I don't want to leave my home

au pairing
Six short months. It sounds like a long time, half a year, I've got plenty of time to do this and that. But no, it's not a long time at all and it's almost time to say goodbye to my awesome Australian family. Six months ago yesterday I left Finland, six months ago tomorrow I landed in Perth. From that moment on I called this place my home. It wasn't too hard to leave Finland, I wanted to leave and I had had enough of my home town for a while. 

Kuusi kuukautta. Se kuulostaa pitkältä ajalta, puoli vuotta. Paljon aikaa tehdä sitä ja tätä. Mutta todellisuudessa se on lyhyempi aika kuin uskoinkaan ja hyvästien aika on taas käsillä. Puoli vuotta sitten eilen jätin Suomen taakseni, puoli vuotta sitten huomenna laskeuduin Perthiin. Siitä hetkestä lähtien olen kutsunut tätä paikkaa kodikseni. Suomesta lähteminen ei ollut kovin hankalaa, olin saanut tarpeekseni kotikylästäni ja halusin muualle.
Now it's different, I haven't had enough time to get bored of my life here. And even though life's never perfect I've been perfectly happy. It's sad to leave, even though I'm excited to travel and explore.

Nyt se on erilaista, en ole ehtinyt kyllästymään elämääni täällä. Ja vaikka elämä ei olekaan koskaan täydellistä, olen ollut täällä täydellisen onnellinen. On surullista lähteä, vaikka olenkin innoissani mahdollisuudesta matkustaa ja tutkia maailmaa. 
During these months I've become a tiny bit more Australian. I say it's too cold and pull my jeans on when the temperature drops below 25 Celsius. Everything's "no worries" and I can have a chat with anyone. Thongs (no, they're not flip-flops) are my most used shoes and they're an appropriate thing to wear anywhere anytime. I've learned a lot about myself and I've found life-lasting friendships. 

Näiden kuukausien aikana olen muuttunut hieman enemmän australialaiseksi. Valitan kylmää keliä ja vedän farkut jalkaan, kun lämpötila putoaa alle 25 asteen. Kaikki on "no worries" (en edes osaa kääntää tuota suomeksi, mutta jotakin siihen suuntaan, että mitäpä tässä hätäilemään, pikku juttu) ja osaan jutustella kenen kanssa vaan. Varvassandaalit ovat käytetyimmät kenkäni ja ne ovat käypä asuste missä vaan milloin vaan. Olen oppinut paljon  itsestäni ja löytänyt elämänmittaisia ystävyyssuhteita.
I'm going to miss my home, my life, and all the people here a lot. It's been an unique experience and I can't thank myself enough that I decided to go. At some point I wondered was it a right thing to do, I could be studying and graduating a year earlier. But it turned out to be one of the best decisions I've made so far. And I'm almost 100% sure I'll pay a short visit to here West Coast before leaving Australia completely. It's just a chance I can't miss - I want to see my home on the way home.

Tulen kaipaamaan kotiani, elämääni ja ihmisiä täällä. Kokemuksena viimeiset kuukaudet ovat olleet varsin uniikkeja, enkä voi kiittä itseäni tarpeeksi siitä, että päätin lähteä. Jossain vaiheessa pohdin, teinkö oikean ratkaisun, sillä voisin olla opiskelemassa ja valmistua vuotta aikaisemmin. Mutta onhan tämä nyt ollut yksi elämäni parhaista päätöksistä. Ja voin sanoa lähes 100% todennäköisyydellä, että pistäydyn tänne Länsirannikolle vielä pikaiselle visiitille ennen kuin jätän Australian kokonaan. Se on mahdollisuus, jota en voi missata. Tahdon nähdä kotini matkalla kotiin.
Next couple of months are going to be completely different to what my life on this side of the world has been so far. Being a backpacker is going to be cool! But right now I'm just going to make most out of my last 10 days here and enjoy every moment - no matter was it about taking the kids out on my own for the last time or meeting up with my friends for one of those awesome Australian nights in Perth.

Seuraavat pari kuukautta tulevat olemaan varsin erilaisia siihen verrattuna, millaista elämä täällä puolen palloa on tähän asti ollut. Reppureissaajaksi itsensä kutsuminen tulee olemaan siistiä! Mutta just nyt aion ottaa kaiken irti viimeisistä kymmenestä päivästäni täällä ja nautttia joka hetkestä - olipa sitten kyse lasten kanssa ulkoilusta vikan kerran ihan keskenään tai yhdestä niistä mahtavista Australian öistä Perthissä.

 P.s. Photos from a trip to Perth - Australia Day and 40 degrees heat. More abot that a bit later on!
P.s. Kuvat on reissulta Perthiin - Australia Päivä ja 40 astetta hellettä. Lisää siitä vähän myöhemmin!

About homesickness

au pairing
Today I feel like opening blogger and writing a few words about the topic that causes a lot of discussion. A topic people are thinking a lot before moving abroad and once they are here. I've been thinking about it lately. Homesickness. I get asked pretty much every week if I feel homesick yet. And I always tell people I don't. And it's true. I'm not missing home, not yet.

Tänään tuli sellainen fiilis, että voisin avata bloggerin ja kirjoittaa muutaman sanan aiheesta, josta käydään paljon keskustelua. Aihe, jota ihmiset pohtivat ennen ulkomaille muuttoa ja perille päästyäänkin. Olen mietiskellyt sitä paljon viimeaikoina. Koti-ikävä. Joku kysyy minulta oikeastaan viikkottain, joko on koti-ikävä. Joka kerta vastaan kieltävästi ja se on totta. En kaipaa kotiin, en vielä.
I find it interesting. I have been in Australia for exactly two months today, it's a short time but on the other hand it's 1/3 of my time in WA. I feel like I've been here forever and I feel like I belong here, this is my home now. I know where to drive, I know where are the shops I need, I have friends, and I no longer feel like I'm visiting here. This is my home for now, I know I'll miss Western Australia when it's time to leave and I have no idea when I'll come back. With Finland I know I'll be going back for a while at some point next year. With Australia I'll have no clue of the date of return.

Aihe kiinnostaa minua henkilökohtaisesti. Olen tänään ollut Australiassa tasan kaksi kuukautta. Tavallaan se on lyhyt aika, mutta toisaalta taas 1/3 koko ajastani WA:ssa. Tuntuu, että olen ollut täällä aina ja kuulun tänne, tämä on kotini. Tiedän mihin ajaa, tiedän mistä löytyy tarvittavat kaupat, minulla on kavereita, eikä enää tunnu siltä, että olen täällä kylässä. Tämä on nyt koti ja tulen kaipaamaan Länsi-Australiaa, kun lähdön aika koittaa enkä tiedä milloin palaan. Suomen kohdalla tiedän, että palaan sinne hetkiseksi jossain vaiheessa ensi vuotta. Australian kanssa minulla ei tule olemaan mitään hajua paluuajankohdasta.

I've been speaking about homesickness with my au pair friends. Some of them said they spent the third week abroad crying. Some of them said they started missing home after two months. Some said they found the first week really hard. Some said they can't speak with their relatives as they start crying every time. And I always feel like I can't relate. Surely the first two weeks here were tiring and hard as there was so much new to learn and adapt but I didn't miss Finland. When the baby was born we had a ruff week. All of us. It was the first time I really felt like I want to be somewhere else and I don't belong here (but it was just because all the routines turned upside down and well it was just a one big mess). And it wasn't that I felt homesick, it wasn't that I wanted to be in Finland, it was just a hard week.

Olen jutellut koti-ikävästä muiden au pairien kanssa. Jotkut sanovat itkeneensä koko kolmannen viikon ulkomailla. Jotkut sanovat alkaneensa kaivata kotia kahden kuukauden jälkeen. Jotkut sanovat, että eka viikko oli tosi hankala. Jotkut sanovat, etteivät pysty juttelemaan sukulaisten kanssa, koska alkavat joka kerta itkeä. Ja minusta tuntuu joka kerta, etten pysty samaistumaan. Varmasti ensimmäiset pari viikkoa olivat hankalia ja väsyttäviä, kun kaikkea uutta ja opittavaa oli niin paljon, mutten kaivannut Suomea. Kun vauva syntyi, oli meillä kaikilla rankka viikko. Silloin tuntui ekan kerran siltä, että haluaisin olla jossain muualla, enkä kuulu tänne (mutta sekin johtui vain siitä, että rutiinit heitti häränpyllyä ja koko viikko oli vain yksi iso sotku). Ja se ei ollut koti-ikävää, se ei ollut sitä, että olisin halunnut Suomeen, se oli vain hankala viikko.
Last week I cried here for the very first time, but it was not because I missed home, it was because life decided to hit me really hard. I skyped with someone really truly important to me and we discussed about things I kind of knew already, but that became concrete on that very day. I was (and I am) afraid and worried for a reason, I kind of felt like I should be there for her. But then again, if I wasn't in Australia, I would be studying in Scotland. I wouldn't be back in Finland anyway.

Viime viikolla itkin täällä ekaa kertaa, mutta se ei ollut siksi, että kaipasin kotiin, vaan siksi, että elämä päätti, että on aika vähän potkia minuakin vaihteeksi. Skypetin eräälle tosi tärkeälle ihmiselle ja juteltiin asioista, jotka jo oikeastaan tiesin etukäteen, mutta jotka konkretisoituivat kyseisenä päivänä. Olin ja olen huolissani ja peloissani syystä, tavallaan tuntuu, että minun pitäisi olla siellä häntä varten. Mutta toisaalta, jos en olisi Australiassa, olisin Skotlannissa opiskelemassa. En olisi Suomessa kuitenkaan.

In general - I don't feel homesick. Past few years I've spent my summer holidays travelling. In 2014 over three weeks in Norway and in England. In 2015 almost two months on road starting from England, going through Germany, Austria, Italy, and Latvia to Cyprus. This year five weeks in Luxembourg. I'm used to being away for a month or so - I've found out it's something that not many people my age have done if they still live with their folks as I did before moving here. I think that's why the first month didn't feel bad at all.

Yleisesti ottaen en tunne koti-ikävää. Viime vuosina olen viettänyt kesälomat reissaten. 2014 vietettiin reilu kolme viikkoa Norjassa ja Englannissa. 2015 olin lähes kaksi kuukautta reissun päällä alkaen Englannista, jatkuen Saksan, Itävallan, Italian ja Latvian kautta Kyprokselle. Tänä vuonna vietin viisi viikkoa Luxemburgissa. Olen tottunut olemaan poissa maisemista kuukauden ajan - olen huomannut, että se ei ole itsestään selvyys ikäisilleni ihmisille, jotka laillani asuivat vielä porukoillaan ennen tänne muuttoa. Luulen, että juuri tästä syystä eka kuukausi ei tuntunut lainkaan pahalta.
And when I've been travelling, my parents and my sister have been doing the same. One time I was flying back home from England the same day as my mom and my sister flew there from Finland. We were in Gatwick at the same time, but didn't have time to meet up. I didn't see them for about two months. This is still kind of normal to me. And I've never been the one to miss home or people.

Sen lisäksi, että olen itse matkustanut, ovat vanhempani ja siskoni tehneet samoin. Erään kerran lensin kotiin Englannista samana päivänä, kun äitini ja siskoni lensivät sinne Suomesta. Oltiin Gatwickillä yhtä aikaa, muttei ehditty tapaamaan. En nähnyt heitä kahteen kuukauteen. Tämä on edelleen tavallaan normaalia minulle. Ja en ole koskaan ollut se, joka kaipaa kotia tai ihmisiä liiaksi.

Now I also know my sister's coming here in two weeks. I think it might be a bit hard after she's left back home but otherwise I'm not worried. I should be fine, homesickness isn't my thing. But don't get me wrong. There are lots of people I love in Finland (and in other places in Europe). I love my country, too. I do miss them time to time. When I see a photo or when we send messages or when we chat over Skype. I have occasions when I kind of hope I'd be back in Finland so I could actually live those moments with them. I love my home and deep down I know I could never leave Europe permanently (never say never...). Australia is lovely but just too far away.

Nyt tiedän myös, että siskoni on tulossa kylään kahden viikon päästä. Kun sisko lähtee takaisin kotiin, voi muutaman päivän tuntua tosi haikealta, mutta muuten en ole huolissani. Minun pitäisi pärjätä, koti-ikävä ei ole mun juttu. Mutta älkää nyt ymmärtäkö väärin - Suomessa (ja muualla Euroopassa) on paljon ihmisiä, joita rakastan. Rakastan kotimaatankin. Kaipaan heitä silloin tällöin. Kun näen kuvan tai kun viestitellään tai kun skypetetään. On hetkiä, kun tavallaan toivoisin olevani Suomessa ja pystyväni oikeasti elämään nuo asiat heidän kanssaan. Rakastan kotiani ja syvällä sisälläni tiedän, etten koskaan pystyisi jättämään Eurooppaa pysyvästi (vaikka koskaan ei pitäisi sanoa ei koskaan...). Australia on ihana, mutta yksinkertaisesti liian kaukana.
But do I feel homesick because my friends and family are thousands of kilometers away? I don't. I just think living in Australia means my dreams coming true. It's a great adventure and a year is too short time to be spent thinking about being somewhere else. I rather think about how awesome it is to be here, I rather enjoy every day (regardless of how hard it sometimes might get with the kids) and I rather think it's a wonderful thing to have people and places I could miss than actually spend my days crying and missing home. I can always go back and I know the people will be there for me no matter how many days, weeks, months, or years pass by.

Mutta podenko koti-ikävää, koska ystävät ja perhe ovat tuhansien kilometrien päässä? En. Ajattelen, että Australiassa asuminen on toteutuva unelma. Se on mahtava seikkailu ja vuosi on ihan liian lyhyt aika sen miettimiseen, että voisi olla jossain muualla. Ajattelen mieluummin, että on mahtavaa olla täällä ja nautin jokaisesta päivästä (olipa ne päivät kuinka uuvuttavia tahansa pienten lasten kanssa). Ajattelen mieluummin, että on hienoa ja rikkaus, että minulla on ihmisiä ja paikkoja, joita voisin kaivata, kuin oikeasti kuluttaa aikani itkemiseen ja ikävöimiseen. Voin aina palata takaisin ja tiedän, että ne ihmiset on aina olemassa siellä mua varten, kuluipa sitten päiviä, viikkoja, kuukausia, tai vuosia.

I'm sure the moment of frustration topped with a massive heartbreaking homesickness will come at some point. But I'm also sure it won't last long as I'm too happy fulfilling my dreams. I'm too busy discovering the world around me to spend time being sad. In my opinion, for my part, homesickness is a choice. And I choose not to feel homesick.

Olen varma, että turhautumisen hetki iskee jossain vaiheessa yhdessä sydäntäsärkevän koti-ikävän kanssa, mutta olen myös varma, ettei se kestä kauaa. Olen liian onnellinen eläessäni unelmia toteen. Olen liian kiireinen tutkiessani maailmaa ollakseni pitkään surullinen. Omasta mielestäni, omalta osaltani, koti-ikävä on valinta. Ja minä valitsen elämän ilman sitä.
Can anyone relate to my feelings? Or are you the absolute opposite?
Pystyykö kukaan samaistumaan fiiliksiini? Vai oletteko ihan päinvastaista tyyppiä?

How to melt in your new life overseas?

au pairing
I've been in Australia for a while now and I feel like I actually have a life here. I had the feeling of actually moving here, not just visiting here the first time a few days after I landed. However, it took a bit more time to actually create a routine and actual life here, not just randomly stumble through days trying make sense of it all. So I decided to list a couple of things you could do to help yourself to melt in your new life in a new country!

Olen ollut Australiassa nyt hetkisen ja alkaa tuntua, että minulla oikeasti on elämä täällä. Muutto alkoi tuntua muutolta reissaamisen sijaan muutama päivä saapumisen jälkeen. Toisaalta siihen, että mulla alkoi olla elämä ja rutiinit täällä, meni vähän pidempään. Nyt en enää kompastele päivien läpi yrittäen saada edes jostakin selkoa siitä mitä tapahtuu. Joten päätin listata pari asiaa, jotka voit tehdä auttaaksesi itseäsi sopimaan uuteen elämääsi uudessa maassa!

 1. Create some actual connections to your new home - for me it meant getting an Australian phone number (actually before I even came here, thanks to my great host mom!) and opening an Australian bank account. It kind of feels different to use Australian card than it feels to use Finnish card even thought there's no huge difference really.

1. Luo konkreettisia yhteyksiä uuteen kotiisi - minulle se tarkoitti aussinumeron hommaamista (jonka itseasiassa sain jo ennen tänne saapumista, kiitos ihanalle hostäidilleni!) ja aussipankkitilin avaamista. Tavallaan tuntuu erilaiselta käyttää australialaista pankkikorttia suomalaisen sijaan, vaikka eihän siinä käytännössä mitään eroa ole.
2. Start thinking in the foreign currency. It takes some time to stop converting everything to euros (or whatever currency you used to use), but it makes you feel like you're home, not travelling, when you don't constantly use your phone's calculator to check what would this cost at home.

 2. Ala ajattelemaan paikallisessa valuutassa. Vie hetken aikaa oppia olemaan kääntämättä kaikkea euroiksi (tai mitä valuuttaa nyt oletkaan tottunut käyttämään), mutta tuntuu paljon kotoisammalta pelkän vierailun sijaan, kun et käytä jatkuvasti puhelimen laskinta tsekataksesi mitä tämäkin nyt maksaisi kotona.

 3. Unpack your things the day you arrive and create a cozy mess. My room is pretty tidy, but it helps to feel like you're actually living here rather than visiting if all of your things have their places. It doesn't matter if you reorganize your things over and over again, just make sure you don't leave them in your luggage.

 3. Pura tavarasi jo saapumispäivänä ja luo kotoisa sotku. Huoneeni on melko siisti, mutta kotiutumista helpottaa huomattavasti, jos kaikilla asioilla on oma paikkansa. Sillä ei ole väliä montako kertaa järjestelet tavari uusiksi, mutta varmista, että et jätä niitä matkalaukkuun lojumaan.
4. Make friends. It's easy - facebook is full of groups for au pairs, travellers, locals, Finns in Australia, pretty much anything you can need. Just join a few and be active and in a couple of weeks you've met amazing people who most probably introduce you to new people and suddenly you have a social life.

4. Etsi ystäviä. Se on yllättävän helppoa facebookin ollessa täynnä ryhmiä aupaireille, reppureissaajille, paikallisille, suomalaisille Australiassa, mitä ikinä tarvitsetkaan. Liity muutamaan ja ole aktiivinen ja parissa viikossa olet tavannut mahtavia ihmisiä, jotka esittelevät sinut uusille ihmisille. Ennen kuin huomaatkaan sinulla on sosiaalinen elämä.
5. Balance your life. Do some travelling and sightseeing to keep your life interesting, but remember to stay home, too. Just like you would back home (or what used to be your home, or your original home, or whatever you want to call it). Do the dull things like laundry, but then go shopping, eat healthy and then treat yourself with chocolate. Make it ordinary and normal, but with a little bit of extra.

5. Tasapainota elämäsi. Matkusta vähän ja käy katselemassa maisemia, jotta elämä pysyy kiinnostavana, mutta löhöä myös kotona. Ihan niinkuin tekisit kotonasikin (tai vanhassa kodissasi tai alkuperäisessä kodissasi tai lapsuudenkodissasi tai miksi ikinä sitä kutsutkaan). Tee tylsiä asioita, kuten pyykin pesu ja mene sitten shoppailemaan, syö terveellisesti ja osta sitten levy suklaata. Elä tavallista elämääsi, mutta pienellä lisämausteella.

Those of you who've moved abroad or to a new city - how did you find it?
Te ulkomaille, tai vaikka uuteen kaupunkiin, muuttaneet - kuinka te sopeuduitte uuteen elämäänne?

9 reasons to become an au pair

au pairing

I personally think au pairing is a great thing to do and I decided to point out a few things why you should definitely think it as a good option if you don't know what to do with your life!

Itse olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että au pairius on mahtava juttu, joten päätinkin kerätä muutaman jutun, joiden vuoksi sitä kannattaa pitää hyvänä vaihtoehtona, jos et tiedä mitä haluat elämälläsi tehdä!


1. You get to know a new culture. Living with people from another kind of background gives you a deeper sight into the culture than you would get just as a tourist / Tutustut uuteen kulttuuriin. Toisenlaisen taustan omaavien ihmisten kanssa eläminen antaa syvemmän katsauksen kulttuuriin, kuin pelkkä vierailu turistina


2. You get to see how kids develop. It's amazing to see how much a child can grow in a short time - especially the young ones learn something new all the time / Pääset näkemään, kuinka paljon lapsi voi kehittyä lyhyessä ajassa. Etenkin pienimpien kohdalla kehitys on ihan huimaa, kun joka päivä tarkoittaa uutta opittua asiaa


3. You get another family. And even if the stay was short (such as my stay in Luxembourg) you at least get very good friends that are more than happy to see you again! / Saat itsellesi toisen perheen. Ja vaikka olisitkin osa perhettä vain lyhyen aikaa (kuten minä Luxemburgissa) saat itsellesi ainakin hyviä ystäviä, jotka tahtovat varmasti nähdä sinut uudestaan!


4. You meet new awesome people that have a similar mindset as you. Other au pairs are just great and you all have something in common: a will to travel and see the world - and don't forget the fact that you all are in the same situation with no friends in a new country. You might not find your new best friend, but many amazing people who are more than happy to visit you or share their couch in your future travels / Tapaat mahtavia ihmisiä samanlaisella ajatusmaailmalla. Toiset au pairit ovat ihan huippuja ja teillä kaikilla on jotain yhteistä - halu matkustaa ja nähdä maailmaa. Eikä sovi unohtaa sitäkään, että kaikki on samassa tilanteessaa vieraassa maassa ilman ystäviä. Et ehkä löydä uutta parasta ystävääsi, mutta hienoja tyyppejä, jotka varmasti mielellään vierailevat luonasi tai majoittavat sinut sohvalleen tulevilla reissulla


5. You see another way of doing things and living life. It might not be better or worse than the way things are done in your country or family, but it's different and it gives a new perspective / Näet uuden tavan tehdä asioita ja elää ja olla. Se ei välttämättä ole sen parempi tai huonompi tapa, kuin minkä kotonasi tai kotimaassasi olet tottunut näkemään, mutta se on erilainen ja antaa perspektiiviä 


6. You learn a new language or improve your existing skills. I learned bits of German, France, Luxembourgish, and Swedish back in Luxembourg - now I'm improving my English / Opit uuden kielen tai kehität vanhoja taitojasi. Opin hieman saksaa, ranskaa, luxemburgia, sekä ruotsia Luxemburgin pätkän aikana - nyt harjoitusta saa englanti


7. You become more independent. Even though you're not completely on your own you have to do things and learn things and try things, basically take care of yourself and the others (=the children). You're expected to be one of the adults / Itsenäistyt lisää. Vaikka et olekaan aivan yksin, täytyy sinun tehdä asioita, oppia asioita ja yrittää asioita. Kaikessa yksinkertaisuudessaan olet vastuussa itsestäsi ja muista, eli perheen lapsista. Sinun oletetaan olevan yksi aikuisista


8. You grow as a person. It's an adventure and it gives you a lot, no need to explain this more I think. All the other things kind of lead to this personal growth / Kasvat ihmisenä. Kyseessä on seikkailu, joka antaa paljon. En usko, että tätä sen kummemmin tarvitsee selitellä - kaikki muut asiat johtaa henkilökohtaiseen kasvuun


9. And last but not least - it's simply awesome! Moving abroad, learning new language, meeting new people, making friends, enjoying your life, and getting a hug from "your" kid make it worth it all! / Ja viimeisenä, muttei vähäisimpänä - onhan se nyt ihan huisia! Ulkomaille muutto, uuden kielen oppiminen, uusien ihmisten tapaaminen, ystävien saaminen, elämästä nauttiminen ja halin saaminen "lapseltasi" ovat syitä, miksi matkalle kannattaa lähteä!

Pics © Natalie 

The first week in Australia

au pairing
I've been here one week and two days. It's been more or less trying to get used to all the new things here and I've felt so tired every evening, must be the new environment and the language. The first weekend I spent with my host family (and my bed... I slept 14 hours the first night if I didn't mention it earlier).

Viikko ja kaksi päivää Australiaa takana. Kaikki on ollut enempi tai vähempi uusiin asioihin tottumista ja olen ollut joka ilta rättiväsynyt. Uusi ympäristö ja kieli väsyttänee. Ekan viikonlopun vietin host-perheeni kanssa (ja suurelta osin myös sängyssä 14 tunnin yöunien myötä ekana yönä, jos en jo maininnut asiasta aiemmin).
The first week went mainly trying to get used to the routine, getting to know the kids and the surroundings. I got my Australian bank account and I learned how to drive on the left side of the road. It's actually not as bad as I thought it would be, but it still requires more effort than in Finland. And even though I've driven mainly manual cars I just love the fact that I don't have to do that often here. It's just one more thing to think about and it doesn't make it any easier, but I survived it, too.

Eka viikko meni lähinnä rutiineihin totutellessa ja tutustuessa lapsiin ja lähialueeseen. Sain aussipankkitilin ja opin ajamaan täällä. Autoilu "väärällä" puolella tietä ei olekaan niin kamalaa kuin kuvittelin, mutta vaatii se silti enemmän keskittymistä kuin Suomessa. Ja vaikka olenkin aina ajanut lähinnä manuaalilla niin täytyy myöntää, että rakastan automaattivaihteita yli kaiken. Se vaan helpottaa asioita huomattavasti, kun ei tarvitse ajatella vaihteiden vaihtamista tai pelätä sammuttavansa auton keskelle risteystä - vaikka kyllä mä manuaalillakin selvisin jo kerran täällä!
Besides lots of playgroups, we visited a wildlife park and that's were all the pictures are from. I can't help but love the kangaroos, so cute! Kangaroos were one of my must-see-things and now I've seen plenty of them and I'm happy. 

Monien lasten kerhojen lisäksi vierailtiin villieläinpuistossa ja sieltä nämä kuvatkin on peräisin. Rakastan kenguruita yli kaiken, ne on vaan niin suloisia! Kengut olikin yksi "pakkonähdä" -asioistani ja nyt olen nähnyt paljon niitä, jee!
This Saturday I drove up to the city on my own, took one wrong turn and noticed it right away, so I didn't get lost (on the way there. Coming back home was the trickier part...). I met up with another Finnish au pair who came to Bunbury by bus from a bit further away. We spent the morning having some Finnish-girl-time and since it was lovely and sunny we walked on the beach, then bought something to eat and headed to another beach. At some point it started to rain a lot and we decided to do a bit of shopping instead of getting soaking wet. 

Tänä lauantaina ajoin kaupunkiin itsekseni, käännyin kerran väärästä risteyksestä ja huomasin sen, joten en eksynyt lainkaan (menomatkalla siis. Kotimatka olikin sitten kinkkisempi osuus...). Tapasin toisen suomiaupparin, joka tuli Bunburyyn bussilla vähän kauempaa. Vietettiin aamu suomityttöjen kesken ja kun keli kerran oli mukava ja aurinkoinen päädyttiin kävelemään rannalla, sitten ostamaan vähän evästä ja suuntaamaan toiselle rannalle. Jossain vaiheessa alkoi satamaan kaatamalla, joten päätettiin siirtyä shoppailemaan sen sijaan, että kastuttaisiin päästä varpaisiin.
In the afternoon we met up with two other au pairs, one Swedish and one German girl - a chance to practice my language skills later on! We went for a cup of coffee and had a nice chat getting to know each other, we all are new in the area, so it was lovely to meet people who are pretty much in the same situation with me. I'm just looking forward seeing them again and start planning some epic roadtrips we were already talking about!

Iltapäivällä tavattiin kaksi muuta au pairia, ruotsalainen ja saksalainen tyttö - ehkäpä voisin harjoitella kielitaitojani myöhemmin! Käytiin kahvilla jutustelemassa ja tutustelemassa. Ollaan kaikki melko uusia alueella, joten oli tosi kiva tavata muita aikalailla samassa tilanteessa olevia. Innolla jo odottelen, että nähdään taas uudestaan ja päästään suunnittelemaan eeppisiä roadtrippejä, joista jo puhuttiin!
So that's pretty much it. Today I'm going to have a skype chat with my family and hopefully with my best friend, too. Time difference to Finland is just 5 hours and 6 hours to Germany so it's easy to handle on the weekend, but during weekdays it might be tricky to find times to actually chat, was it then by using whatsapp or skype. But we'll survive!

Siinäpä se. Tänään aion skypettää kotiin ja toivottavasti myös parhaan ystäväni kanssa. Aikaero Suomeen on 5 tuntia ja Saksaan 6 tuntia, joten se on helppo händlätä viikonloppuisin, mutta viikolla voi olla hieman hankala löytää aikaa kunnon juttelulle olipa se sitten whatsappissa tai skypessä. Mutta kyllä tästä selvitään!