About homesickness

9/29/2016

Today I feel like opening blogger and writing a few words about the topic that causes a lot of discussion. A topic people are thinking a lot before moving abroad and once they are here. I've been thinking about it lately. Homesickness. I get asked pretty much every week if I feel homesick yet. And I always tell people I don't. And it's true. I'm not missing home, not yet.

Tänään tuli sellainen fiilis, että voisin avata bloggerin ja kirjoittaa muutaman sanan aiheesta, josta käydään paljon keskustelua. Aihe, jota ihmiset pohtivat ennen ulkomaille muuttoa ja perille päästyäänkin. Olen mietiskellyt sitä paljon viimeaikoina. Koti-ikävä. Joku kysyy minulta oikeastaan viikkottain, joko on koti-ikävä. Joka kerta vastaan kieltävästi ja se on totta. En kaipaa kotiin, en vielä.

I find it interesting. I have been in Australia for exactly two months today, it's a short time but on the other hand it's 1/3 of my time in WA. I feel like I've been here forever and I feel like I belong here, this is my home now. I know where to drive, I know where are the shops I need, I have friends, and I no longer feel like I'm visiting here. This is my home for now, I know I'll miss Western Australia when it's time to leave and I have no idea when I'll come back. With Finland I know I'll be going back for a while at some point next year. With Australia I'll have no clue of the date of return.

Aihe kiinnostaa minua henkilökohtaisesti. Olen tänään ollut Australiassa tasan kaksi kuukautta. Tavallaan se on lyhyt aika, mutta toisaalta taas 1/3 koko ajastani WA:ssa. Tuntuu, että olen ollut täällä aina ja kuulun tänne, tämä on kotini. Tiedän mihin ajaa, tiedän mistä löytyy tarvittavat kaupat, minulla on kavereita, eikä enää tunnu siltä, että olen täällä kylässä. Tämä on nyt koti ja tulen kaipaamaan Länsi-Australiaa, kun lähdön aika koittaa enkä tiedä milloin palaan. Suomen kohdalla tiedän, että palaan sinne hetkiseksi jossain vaiheessa ensi vuotta. Australian kanssa minulla ei tule olemaan mitään hajua paluuajankohdasta.

I've been speaking about homesickness with my au pair friends. Some of them said they spent the third week abroad crying. Some of them said they started missing home after two months. Some said they found the first week really hard. Some said they can't speak with their relatives as they start crying every time. And I always feel like I can't relate. Surely the first two weeks here were tiring and hard as there was so much new to learn and adapt but I didn't miss Finland. When the baby was born we had a ruff week. All of us. It was the first time I really felt like I want to be somewhere else and I don't belong here (but it was just because all the routines turned upside down and well it was just a one big mess). And it wasn't that I felt homesick, it wasn't that I wanted to be in Finland, it was just a hard week.

Olen jutellut koti-ikävästä muiden au pairien kanssa. Jotkut sanovat itkeneensä koko kolmannen viikon ulkomailla. Jotkut sanovat alkaneensa kaivata kotia kahden kuukauden jälkeen. Jotkut sanovat, että eka viikko oli tosi hankala. Jotkut sanovat, etteivät pysty juttelemaan sukulaisten kanssa, koska alkavat joka kerta itkeä. Ja minusta tuntuu joka kerta, etten pysty samaistumaan. Varmasti ensimmäiset pari viikkoa olivat hankalia ja väsyttäviä, kun kaikkea uutta ja opittavaa oli niin paljon, mutten kaivannut Suomea. Kun vauva syntyi, oli meillä kaikilla rankka viikko. Silloin tuntui ekan kerran siltä, että haluaisin olla jossain muualla, enkä kuulu tänne (mutta sekin johtui vain siitä, että rutiinit heitti häränpyllyä ja koko viikko oli vain yksi iso sotku). Ja se ei ollut koti-ikävää, se ei ollut sitä, että olisin halunnut Suomeen, se oli vain hankala viikko.

Last week I cried here for the very first time, but it was not because I missed home, it was because life decided to hit me really hard. I skyped with someone really truly important to me and we discussed about things I kind of knew already, but that became concrete on that very day. I was (and I am) afraid and worried for a reason, I kind of felt like I should be there for her. But then again, if I wasn't in Australia, I would be studying in Scotland. I wouldn't be back in Finland anyway.

Viime viikolla itkin täällä ekaa kertaa, mutta se ei ollut siksi, että kaipasin kotiin, vaan siksi, että elämä päätti, että on aika vähän potkia minuakin vaihteeksi. Skypetin eräälle tosi tärkeälle ihmiselle ja juteltiin asioista, jotka jo oikeastaan tiesin etukäteen, mutta jotka konkretisoituivat kyseisenä päivänä. Olin ja olen huolissani ja peloissani syystä, tavallaan tuntuu, että minun pitäisi olla siellä häntä varten. Mutta toisaalta, jos en olisi Australiassa, olisin Skotlannissa opiskelemassa. En olisi Suomessa kuitenkaan.

In general - I don't feel homesick. Past few years I've spent my summer holidays travelling. In 2014 over three weeks in Norway and in England. In 2015 almost two months on road starting from England, going through Germany, Austria, Italy, and Latvia to Cyprus. This year five weeks in Luxembourg. I'm used to being away for a month or so - I've found out it's something that not many people my age have done if they still live with their folks as I did before moving here. I think that's why the first month didn't feel bad at all.

Yleisesti ottaen en tunne koti-ikävää. Viime vuosina olen viettänyt kesälomat reissaten. 2014 vietettiin reilu kolme viikkoa Norjassa ja Englannissa. 2015 olin lähes kaksi kuukautta reissun päällä alkaen Englannista, jatkuen Saksan, Itävallan, Italian ja Latvian kautta Kyprokselle. Tänä vuonna vietin viisi viikkoa Luxemburgissa. Olen tottunut olemaan poissa maisemista kuukauden ajan - olen huomannut, että se ei ole itsestään selvyys ikäisilleni ihmisille, jotka laillani asuivat vielä porukoillaan ennen tänne muuttoa. Luulen, että juuri tästä syystä eka kuukausi ei tuntunut lainkaan pahalta.

And when I've been travelling, my parents and my sister have been doing the same. One time I was flying back home from England the same day as my mom and my sister flew there from Finland. We were in Gatwick at the same time, but didn't have time to meet up. I didn't see them for about two months. This is still kind of normal to me. And I've never been the one to miss home or people.

Sen lisäksi, että olen itse matkustanut, ovat vanhempani ja siskoni tehneet samoin. Erään kerran lensin kotiin Englannista samana päivänä, kun äitini ja siskoni lensivät sinne Suomesta. Oltiin Gatwickillä yhtä aikaa, muttei ehditty tapaamaan. En nähnyt heitä kahteen kuukauteen. Tämä on edelleen tavallaan normaalia minulle. Ja en ole koskaan ollut se, joka kaipaa kotia tai ihmisiä liiaksi.

Now I also know my sister's coming here in two weeks. I think it might be a bit hard after she's left back home but otherwise I'm not worried. I should be fine, homesickness isn't my thing. But don't get me wrong. There are lots of people I love in Finland (and in other places in Europe). I love my country, too. I do miss them time to time. When I see a photo or when we send messages or when we chat over Skype. I have occasions when I kind of hope I'd be back in Finland so I could actually live those moments with them. I love my home and deep down I know I could never leave Europe permanently (never say never...). Australia is lovely but just too far away.

Nyt tiedän myös, että siskoni on tulossa kylään kahden viikon päästä. Kun sisko lähtee takaisin kotiin, voi muutaman päivän tuntua tosi haikealta, mutta muuten en ole huolissani. Minun pitäisi pärjätä, koti-ikävä ei ole mun juttu. Mutta älkää nyt ymmärtäkö väärin - Suomessa (ja muualla Euroopassa) on paljon ihmisiä, joita rakastan. Rakastan kotimaatankin. Kaipaan heitä silloin tällöin. Kun näen kuvan tai kun viestitellään tai kun skypetetään. On hetkiä, kun tavallaan toivoisin olevani Suomessa ja pystyväni oikeasti elämään nuo asiat heidän kanssaan. Rakastan kotiani ja syvällä sisälläni tiedän, etten koskaan pystyisi jättämään Eurooppaa pysyvästi (vaikka koskaan ei pitäisi sanoa ei koskaan...). Australia on ihana, mutta yksinkertaisesti liian kaukana.

But do I feel homesick because my friends and family are thousands of kilometers away? I don't. I just think living in Australia means my dreams coming true. It's a great adventure and a year is too short time to be spent thinking about being somewhere else. I rather think about how awesome it is to be here, I rather enjoy every day (regardless of how hard it sometimes might get with the kids) and I rather think it's a wonderful thing to have people and places I could miss than actually spend my days crying and missing home. I can always go back and I know the people will be there for me no matter how many days, weeks, months, or years pass by.

Mutta podenko koti-ikävää, koska ystävät ja perhe ovat tuhansien kilometrien päässä? En. Ajattelen, että Australiassa asuminen on toteutuva unelma. Se on mahtava seikkailu ja vuosi on ihan liian lyhyt aika sen miettimiseen, että voisi olla jossain muualla. Ajattelen mieluummin, että on mahtavaa olla täällä ja nautin jokaisesta päivästä (olipa ne päivät kuinka uuvuttavia tahansa pienten lasten kanssa). Ajattelen mieluummin, että on hienoa ja rikkaus, että minulla on ihmisiä ja paikkoja, joita voisin kaivata, kuin oikeasti kuluttaa aikani itkemiseen ja ikävöimiseen. Voin aina palata takaisin ja tiedän, että ne ihmiset on aina olemassa siellä mua varten, kuluipa sitten päiviä, viikkoja, kuukausia, tai vuosia.

I'm sure the moment of frustration topped with a massive heartbreaking homesickness will come at some point. But I'm also sure it won't last long as I'm too happy fulfilling my dreams. I'm too busy discovering the world around me to spend time being sad. In my opinion, for my part, homesickness is a choice. And I choose not to feel homesick.

Olen varma, että turhautumisen hetki iskee jossain vaiheessa yhdessä sydäntäsärkevän koti-ikävän kanssa, mutta olen myös varma, ettei se kestä kauaa. Olen liian onnellinen eläessäni unelmia toteen. Olen liian kiireinen tutkiessani maailmaa ollakseni pitkään surullinen. Omasta mielestäni, omalta osaltani, koti-ikävä on valinta. Ja minä valitsen elämän ilman sitä.

Can anyone relate to my feelings? Or are you the absolute opposite?

Pystyykö kukaan samaistumaan fiiliksiini? Vai oletteko ihan päinvastaista tyyppiä?

Fiiaelina

8 kommenttia

Vera29 September, 2016
Mäkään en oo koskaan oikeen tuntenut koti-ikävää! En edes kun olin ollut yli puolivuotta pois kotoa. Tuntuu jotenkin todella kylmältä ihmiseltä :D tietysti olisi kiva olla perheen ja Suomi-kavereiden kanssa, välillä todella paljonkin, mutta en koe sitä koti-ikäväksi. Suomeen voi pitää niin helposti yhteyttä, etten koe olevani "kaukana kaikista" ja kuten sanoit, ulkomailla elää unelmaansa ja se pitää aika kiireisenä ja onnellisena.
ReplyDelete
Replies
Unknown29 September, 2016
Todella hyvä kirjoitus ja viisaita huomioita. Taidan olla siun kanssa aikalailla samanlainen ikävöijä, ikävöin ihmisiä, mutten liikaa. Silloin tällöin perheen kanssa tulee hetkiä kun en haluaisi olla täällä, mutten silti koe varsinaista koti-ikävää. Toisaalta Ranska on niin paljon lähempänä kuin Australia, ettei näitä voi oikein edes verrata.
ReplyDelete
Replies
Blogi29 September, 2016
Kiva kirjoitus 😊Kiva,kun kirjoitat myös enkuksi niin saa samalla harjoittaa enkun kielen taitoja 👍

Dreamsofmylife98.blogspot.fi
ReplyDelete
Replies
Matilda29 September, 2016
Tosi kiva postaus! :)

https://matildanieminenmusic.blogspot.fi

ReplyDelete
Replies