A hectic week behind. Sitting on the street in Bunbury - no it's not as bad as it sounds. I'm sitting here, listening to live music and enjoying one of these sunny, Western Australian Saturday nights. And I'm getting emotional. It's my last weekend here for now and I'm going to I miss it so so much.

Hektinen viikko takana. Istun kadulla Bunburyssa - ei, se ei ole niin paha juttu, miltä se kuulostaa. Istun täällä kuuntelemassa live-musiikkia ja nauttimassa yhdestä aurinkoisesta lauantai-illasta Länsi-Australiassa. Olen vähän tunteikkaalla tuulella. Viimeinen viikonloppuni täällä tähän palaan ja tulen kaipaamaan tätä niin tosi paljon.

I tried to get hold of my friends to come here with them but that never happened. I won't complain - earlier today my host mom said "we can go there as a family then" and it really warmed my heart. Other one of the twins was excited to show me her new dress before we left home, the baby was all smiling and happy. I'm going to miss them so so much

Yritin saada kaverini kokoon, jotta olisi voitu vielä nähdä porukalla, mutta siitä ei tullut mitään. En kuitenkaan valita - aiemmin tänään host äitini totesi, että "mennään sitten perheen kesken" ja kyllähän tuollainen nyt lämmitti mieltä. Toinen kaksosista esitteli innoissaan uutta mekkoaan ja vauva oli yhtä hymyä ennen kuin lähdimme kotoa. Tulen kaipaamaan näitä niin tosi paljon.

Last full day here. I posted 8 kilos of my stuff to Finland by seas. On the way to post office the other one of the girls said "I miss you Fiia" and told about being sad and crying when I'm gone. We had some big, lovely cuddles later on. She included me under the same last name as rest of her family and I'm just melting. The other one then was playing with me in the hammock. Lots of laughing and having fun and chatting and suddenly she goes all quiet, then whispers: "Fiia... I love you". The little fella and I were having some cuddles and he was just giggling away and I realized again I love them all so so much.

Viimeinen kokonainen päivä täällä. Lähetin kahdeksan kilon postipaketin Suomeen. Matkalla postitoimistoon toinen tytöistä sanoi "mulla on sua ikävä Fiia" ja kertoi olevansa surullinen ja itkevänsä, kun lähden. Istuttiin pitkä tovi sylikkäin myöhemmin. Illallispöydässä hän luetteli perheenjäseniä ja minä sain saman sukunimen, kuin kaikki muutkin. Toinen heistä taas halusi leikkiä riippumatossa mun kanssa. Paljon naurua, hauskanpitoa ja juttelua ja yhtäkkiä hän menee ihan hiljaiseksi ja kuiskaa "Fiia... minä rakastan sinua". Halittiin ja juteltiin pienimmäisen kanssa ja tajusin taas, kuinka paljon rakastan näitä kaikkia.

Packing my things in the middle of the night. Can't get it done as I don't want to leave. I've never felt this unwilling to travel in my life, ever. I don't want to leave my home and life here. I'm stressed and sad about the whole situation I'm leaving my Ozzie family in - the things with new au pair aren't clear at all and without digging deeper into that subject I just say sometimes people make selfish decisions that cause lots of problems to others. My host mom cooked us a lovely dinner of Indian food.

Pakkaan tavaroitani keskellä yötä. En saa sitä millään loppuun, sillä en halua lähteä. En ole koskaan elämässäni ollut näin haluton lähtemään reissuun. En tahdo jättää kotiani ja elämääni täällä. Stressaan ja olen surullinen tilanteesta, johon aussiperheeni jää. Sen syvemmin aiheeseen paneutumatta voisin todeta, että hommat ei ole ollenkaan selkeät seuraavan au pairin osalta ja joskus ihmiset tekevät itsekkäitä päätöksiä ajattelematta muille koituvia seurauksia. Host-äitini kokkasi meille herkullista intialaista ruokaa vikaksi illaksi.

Things back in Finland aren't going well and I thought for a second that alright, this is the moment when I take all my savings and fly back home tomorrow. Luckily it's not that bad but it's awful enough to make me feel anxious and worried and sad. It's stressful for my family there and we're all living in uncertainty at the moment. I'm listening to one of the most beautiful Finnish songs that I know and cry. Everything happens at once as always.

Asiat Suomessa ei ole ihan parhaalla tolalla ja hetken aikaa jo ajattelin, että okei, nyt tuli eteen se hetki, kun otan kaikki säästöt ja lennän kotiin huomenna. Onneksi kyse ei ole niin kamalasta tilanteesta, mutta riittävän ikävästä kuitenkin - fiilis on huolestunut ja surullinen. Kaikki eletään vähän epätietoisuudessa ja viimeinen viikko on ollut stressaava perheelleni siellä 13 000 kilometrin päässä. Kuuntelen yhtä kauneimmista suomalaisista biisesitä, jonka tiedän ja itken. Kaikki tapahtuu aina yhtä aikaa.

I'm sitting at Perth airport with Viktoria. Lots of tears when saying goodbyes to my family, I didn't realize it's going to be this hard to leave. My Australian family is awesome and I'm grateful for everything I experienced here.

Istun lentokentällä Viktorian kanssa. Paljon kyyneleitä hyvästellessä perhettäni, en tajunnut, että tämä tulisi olemaan näin hankalaa. Aussiperheeni on ihan huippu ja olen kiitollinen kaikesta, mitä koin täällä.

In Melbourne. Sitting in our hostel and waiting for the check in to open. We both had a little nap on the couches here, a night in a plane plus a few sleepless nights before that aren't the best way to kick off our adventures. I hope I'll sleep properly tonight and feel a bit more like a human tomorrow instead of being dead tired and still a bit sad about leaving home. 

Melbournessa. Istutaan hostellilla ja odotetaan, että päästään tsekkaamaan itsemme sisään. Otettiin molemmat pienet torkut nojatuoleissa, lentokoneessa vietetty lyhyt yö ja muutenkin varsin unettomat viimeiset vuorokaudet eivät ole paras tapa aloittaa seikkailuamme. Toivon vaan, että nukun ensi yönä kunnolla ja olo on sen jälkeen vähän enemmän ihminen sen sijaan, että olen kuoleman väsynyt ja suren sitä, että jouduin taas jättämään kodin taakseni.

Melbourne is green. A lot greener than it was back in WA. It's more humid. There were lots of people in the train and I realized I haven't been to a city this big for a while. I still can't get my head around the fact I'm backpacking now, not living in Bunbury anymore. And talking about backpacking - I still have to send bunch of stuff to Finland. I already posted 8 kilos of things I don't need but my backpack is still 20 kilos, and I have three pieces of hand luggage. There's no way I'm going to carry all this stuff for next months. I have no idea where did all this stuff even come from.

Melbournessa on vihreää. Tosi paljon vihreämpää, kuin Länsi-Australiassa. Ilma on kosteampi. Juna oli pakattu täyteen ihmisiä ja tajusin, etten ole hetkeen ollut näin isossa kaupungissa. En vieläkään täysin tajua sitä, että olen nyt reppureissaamassa, enkä asu enää Bunburyssa. Ja reppureissauksesta puheen ollen - joudun lähettämään vielä läjän tavaraa Suomeen. Postitin jo 8 kilon edestä turhaa tavaraa, mutta reppu painaa silti 20 kiloa ja mukana roikkuu kolme käsimatkatavaraa. Ei tule kuuloonkaan, että kantaisin kaikkea tätä seuraavat kuukaudet. En tosin tiedä, että mistä ihmeestä kaikki tämä tavara edes ilmestyi.

But anyway. It's kind of good to be here. Kind of awful to be gone. But I'm sure this part of my Australian adventure is going to be awesome!

Joka tapauksessa. On hyvä olla täällä. On kamalaa, etten ole enää kotona. Mutta olen varma, että tämäkin osa seikkailuistani Australiassa tulee olemaan mahtava!